lauantai 30. heinäkuuta 2016

Lapsuudenkodin vaikutukset kantavat kauas

Kahlasin jokin aika sitten läpi mielenkiintoisen blogin Mitä nyt taas. Sen sisällössä oli liikaa tuttua. Vaikka meidän perheessämme ei ole ollut minkäänlaista alkoholiongelmaa, on äitini käyttäytyminen ollut paljolti samanlaista kuin päihdeongelmaisen käytös. Löysin jopa sanasta sanaan tuttuja lausahduksia tuosta blogista. Lukemani sai minut miettimään, olisiko minua terapioissa ja muualla ymmärretty paremmin, jos taustallani olisi päihdeperhe. Ehkä äitini karu käytös olisi ollut helpommin tajuttavissa ja sen vaikutukset meihin lapsiin ymmärrettävissä, jos syy olisi ollut simppeli viina ja sen aiheuttamat ongelmat. Mutta kun ihminen on  näennäisesti terve, käy töissä, huolehtii itsestään ja on ulkopuolisten silmissä normaali, saattaa joidenkin ammattiauttajienkin olla vaikea tajuta tämän tuhoavaa käytöstä ja vaikutusta lähipiiriin. Jos taas olisin lausunut taikasanat "mutta äitini juo liikaa", olisi kukin lääkäri ja terapeutti ehkä huokaissut ymmärtävän AHAAAAA, ja siihen olisi ollut valmis sapluuna, että päihdeongelmaisen läheiset yleensä kärsivät oireesta x, y ja z.

Tässä keski-iän kynnyksellä kai jokainen käy läpi elämäänsä ja ehkä ymmärtää taas jotain olennaista itsestään ja taustastaan. Minä olen ymmärtänyt sen, miten PALJON vanhempani ovatkaan tuhonneet. Miten MONEEN asiaan huonot lähtökohdat vaikuttavatkaan. En todennäköisesti olisi mt-ongelmainen yh, jonka rakkauselämä ei ole kummoinen ollut, jos lapsuudenkotini olisi ollut turvallinen, kannustava ja olisin kokenut olevani rakastettu. En todennäköisesti olisi kärsinyt julmetun köyhiä vuosia työttömänä tai surkeissa töissä, koska olisin ollut aina työkykyinen ja työttömänä taas ehkä olisin saanut vanhemmiltani tukea ja apua. Tausta vaikuttaa ihmisen tuloihin, sosiaaliseen piiriin, parisuhteeseen, yksinäisyyteen, työpaikkoihin....KAIKKEEN.

Ja minulla on silti pullat hyvin uunissa verrattuna Laertekseen. Hänellä on takana vuosia totaalisen elämätöntä elämää, eikä tulevaisuus näytä yhtään valoisammalta. Minun etuni on aina ollut kyky hakea ja ottaa vastaan apua, lääkemyönteisyys, ystävien ja seuran tarve sekä elämänjano, joka on saanut minut toteuttamaan unelmiani kaikesta tuskasta huolimatta. En todellakaan ole saavuttanut juuri mitään, mitä muut tähän ikään mennessä, ja totta kai olen ajoittain surullinen ja katkera, mutta voin onneksi vaikuttaa omiin lapsiini, että heille tulee erilainen elämä kuin minulla.

Ahdistuneisuushäiriö ei kadonne ikinä mihinkään, mutta koska elämä on lyhyt, häiriöstä huolimatta koitan elää mahdollisimman täysillä. Vaikka tieto lisää tuskaa, ja surettaa, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi vain yhden sairaan, epävakaan, negatiivisen ja alistavan ihmisen takia, niin en voi enää antaa äidin tuhotyön pilata myös loppuelämääni. Ainakin kovasti yritän jotain muuta....

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Instagramin oravanpyörä

Luen Kaarina Davisin kirjoja. Olen saattanut joskus aiemmin lukea hänen kirjansa "Irti oravanpyörästä", en muista, mutta nyt se nököttää yöpöydälläni odottamassa, kunhan saan "Toisinnäkijän päiväkirjan" luettua. Olen kaikesta muusta tähän asti samaa mieltä ja muutenkin samastun voimakkaasti paitsi huussia en kestäisi (en oikein edes mökillä enää tässä iässä), ja vähään tyytymisestä olen eri mieltä. Jos minä tyytyisin vähään esimerkiksi Hamletin antamien lapsivapaiden kanssa, niin joutuisin lataamoon tai sairaalaan lepäämään - lisäksi minusta ei myöskään työttömyyskorvausta vastaan tulisi teettää töitä. Työnteosta pitää saada palkkaa.

Olen järkyttynyt kirjassa kerrotuista kesällä tehtävistä avohakkuista. Lintujen ja muiden eläinten pesät tuhoutuvat. Karmeaa. Yksi kohta kirjassa toi mieleeni elävän muistikuvan lapsuudesta, kun mökkialueellemme päätettiin rakentaa silta, joku valtava väylä autoille. Yhtäkkiä kuuluikin autojen ja rekkojen ääniä kaiken muun muassa, ja muistan olleeni pitkääääään epäuskoinen, tuleeko se silta todella, miten ne voivat rakentaa sen tuohon, ja kesti vuosia tottua siihen sekä autojen ääniin. Muuten olen kyllä luonnosta vieraantunut - en sienestä enkä marjasta enkä osaa mitään ihmeellistä luonnossa selviytymistä, vaikka partiota kävinkin pienenä, hah! Mutta arvostan luonnossa oleilua, kunhan pääsen takaisin mukavaan kaupunkiasuntooni vesivessan ja suihkun ääreen.

Koen itse olevani irti oravanpyörästä (jos ei kotioravanpyörää lasketa), mutta hiljan olen huomannut, että jopa niinkin erikoinen someväline kuin instagram on jonkin sortin oravanpyörä. Liityin sinne seuratakseni tiettyjä tyyppejä ja postatakseni omia urpoilujani sekä taideprojektejani. Kas, seuraajia onkin vaikea saada ja erityisesti pitää, ellet koko ajan säännöllisesti postaile kuvia, ja elleivät ne ole aina samaa sarjaa ja tyyliä. Hmmm.... Luulin löytäneeni kevyesti otettavan kanavan, mutta kuulemma suuret seuraajamäärät saadaankin kovalla työllä, jossain järjestetään jopa instagram-kursseja (!!!), ja ihmisten lyhytjänteisyys on huipussaan instassa. Heti kun tulee vähän taukoa kuvissa, seuraajamäärä putoaa, heti jos teema vaihtuu, tulee pari uutta seuraajaa kunnes ne katoavat kun palaat vanhaan teemaan jne. jne. Tunnen olevani vanha kalkkis.

Sitten on teinien tyhjänpäiväisiä tilejä, joissa on muutama kymmen duckface-selfietä. Neljäsataa seuraajaa. MITÄ HÄH?! Joka kuvalla 50 tykkääjää. MITÄ HÄH?! Mutta minä en luovuta. Juoksen somen oravanpyörässä ihan omaan tahtiin, vaikken tajuakaan seuraajien saamisesta ja pitämisestä juuri mitään.....