lauantai 30. heinäkuuta 2016

Lapsuudenkodin vaikutukset kantavat kauas

Kahlasin jokin aika sitten läpi mielenkiintoisen blogin Mitä nyt taas. Sen sisällössä oli liikaa tuttua. Vaikka meidän perheessämme ei ole ollut minkäänlaista alkoholiongelmaa, on äitini käyttäytyminen ollut paljolti samanlaista kuin päihdeongelmaisen käytös. Löysin jopa sanasta sanaan tuttuja lausahduksia tuosta blogista. Lukemani sai minut miettimään, olisiko minua terapioissa ja muualla ymmärretty paremmin, jos taustallani olisi päihdeperhe. Ehkä äitini karu käytös olisi ollut helpommin tajuttavissa ja sen vaikutukset meihin lapsiin ymmärrettävissä, jos syy olisi ollut simppeli viina ja sen aiheuttamat ongelmat. Mutta kun ihminen on  näennäisesti terve, käy töissä, huolehtii itsestään ja on ulkopuolisten silmissä normaali, saattaa joidenkin ammattiauttajienkin olla vaikea tajuta tämän tuhoavaa käytöstä ja vaikutusta lähipiiriin. Jos taas olisin lausunut taikasanat "mutta äitini juo liikaa", olisi kukin lääkäri ja terapeutti ehkä huokaissut ymmärtävän AHAAAAA, ja siihen olisi ollut valmis sapluuna, että päihdeongelmaisen läheiset yleensä kärsivät oireesta x, y ja z.

Tässä keski-iän kynnyksellä kai jokainen käy läpi elämäänsä ja ehkä ymmärtää taas jotain olennaista itsestään ja taustastaan. Minä olen ymmärtänyt sen, miten PALJON vanhempani ovatkaan tuhonneet. Miten MONEEN asiaan huonot lähtökohdat vaikuttavatkaan. En todennäköisesti olisi mt-ongelmainen yh, jonka rakkauselämä ei ole kummoinen ollut, jos lapsuudenkotini olisi ollut turvallinen, kannustava ja olisin kokenut olevani rakastettu. En todennäköisesti olisi kärsinyt julmetun köyhiä vuosia työttömänä tai surkeissa töissä, koska olisin ollut aina työkykyinen ja työttömänä taas ehkä olisin saanut vanhemmiltani tukea ja apua. Tausta vaikuttaa ihmisen tuloihin, sosiaaliseen piiriin, parisuhteeseen, yksinäisyyteen, työpaikkoihin....KAIKKEEN.

Ja minulla on silti pullat hyvin uunissa verrattuna Laertekseen. Hänellä on takana vuosia totaalisen elämätöntä elämää, eikä tulevaisuus näytä yhtään valoisammalta. Minun etuni on aina ollut kyky hakea ja ottaa vastaan apua, lääkemyönteisyys, ystävien ja seuran tarve sekä elämänjano, joka on saanut minut toteuttamaan unelmiani kaikesta tuskasta huolimatta. En todellakaan ole saavuttanut juuri mitään, mitä muut tähän ikään mennessä, ja totta kai olen ajoittain surullinen ja katkera, mutta voin onneksi vaikuttaa omiin lapsiini, että heille tulee erilainen elämä kuin minulla.

Ahdistuneisuushäiriö ei kadonne ikinä mihinkään, mutta koska elämä on lyhyt, häiriöstä huolimatta koitan elää mahdollisimman täysillä. Vaikka tieto lisää tuskaa, ja surettaa, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi vain yhden sairaan, epävakaan, negatiivisen ja alistavan ihmisen takia, niin en voi enää antaa äidin tuhotyön pilata myös loppuelämääni. Ainakin kovasti yritän jotain muuta....

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Instagramin oravanpyörä

Luen Kaarina Davisin kirjoja. Olen saattanut joskus aiemmin lukea hänen kirjansa "Irti oravanpyörästä", en muista, mutta nyt se nököttää yöpöydälläni odottamassa, kunhan saan "Toisinnäkijän päiväkirjan" luettua. Olen kaikesta muusta tähän asti samaa mieltä ja muutenkin samastun voimakkaasti paitsi huussia en kestäisi (en oikein edes mökillä enää tässä iässä), ja vähään tyytymisestä olen eri mieltä. Jos minä tyytyisin vähään esimerkiksi Hamletin antamien lapsivapaiden kanssa, niin joutuisin lataamoon tai sairaalaan lepäämään - lisäksi minusta ei myöskään työttömyyskorvausta vastaan tulisi teettää töitä. Työnteosta pitää saada palkkaa.

Olen järkyttynyt kirjassa kerrotuista kesällä tehtävistä avohakkuista. Lintujen ja muiden eläinten pesät tuhoutuvat. Karmeaa. Yksi kohta kirjassa toi mieleeni elävän muistikuvan lapsuudesta, kun mökkialueellemme päätettiin rakentaa silta, joku valtava väylä autoille. Yhtäkkiä kuuluikin autojen ja rekkojen ääniä kaiken muun muassa, ja muistan olleeni pitkääääään epäuskoinen, tuleeko se silta todella, miten ne voivat rakentaa sen tuohon, ja kesti vuosia tottua siihen sekä autojen ääniin. Muuten olen kyllä luonnosta vieraantunut - en sienestä enkä marjasta enkä osaa mitään ihmeellistä luonnossa selviytymistä, vaikka partiota kävinkin pienenä, hah! Mutta arvostan luonnossa oleilua, kunhan pääsen takaisin mukavaan kaupunkiasuntooni vesivessan ja suihkun ääreen.

Koen itse olevani irti oravanpyörästä (jos ei kotioravanpyörää lasketa), mutta hiljan olen huomannut, että jopa niinkin erikoinen someväline kuin instagram on jonkin sortin oravanpyörä. Liityin sinne seuratakseni tiettyjä tyyppejä ja postatakseni omia urpoilujani sekä taideprojektejani. Kas, seuraajia onkin vaikea saada ja erityisesti pitää, ellet koko ajan säännöllisesti postaile kuvia, ja elleivät ne ole aina samaa sarjaa ja tyyliä. Hmmm.... Luulin löytäneeni kevyesti otettavan kanavan, mutta kuulemma suuret seuraajamäärät saadaankin kovalla työllä, jossain järjestetään jopa instagram-kursseja (!!!), ja ihmisten lyhytjänteisyys on huipussaan instassa. Heti kun tulee vähän taukoa kuvissa, seuraajamäärä putoaa, heti jos teema vaihtuu, tulee pari uutta seuraajaa kunnes ne katoavat kun palaat vanhaan teemaan jne. jne. Tunnen olevani vanha kalkkis.

Sitten on teinien tyhjänpäiväisiä tilejä, joissa on muutama kymmen duckface-selfietä. Neljäsataa seuraajaa. MITÄ HÄH?! Joka kuvalla 50 tykkääjää. MITÄ HÄH?! Mutta minä en luovuta. Juoksen somen oravanpyörässä ihan omaan tahtiin, vaikken tajuakaan seuraajien saamisesta ja pitämisestä juuri mitään.....


lauantai 23. huhtikuuta 2016

Subjektiivinen päivähoito-oikeus eli Louise tarhaan

Piti ladata Mozilla Firefox, että pääsi kirjoittamaan! Google Chrome ilmeisesti jumii aina. Ei toimi google, ei gmail..... Omituista. Oma pääkin on ollut tämän viikon aina sumussa ja jumissa, kun viime viikon olin ulkomailla maalausmatkalla ja seikkailemassa. Päätin olla virallisesti taiteilija! Juhuu! Paraikaa on näyttely lähikirjastossa, loppuvuonna tulee valokuvanäyttely Vantaalle, ja yritän saada uusien ruotsalaisystävien suosittelemana ne erikoiset valokuvat myös Tukholmaan, koska kahdesta paikasta Helsingissä olen saanut vähän sellaista palautetta että hmmmm, ei ole meidän paikka se oikea foorumi esitellä näitä. Muahahah!

Nyt tartun aiheeseen, josta olen halunnut kirjoittaa jo noin vuoden verran, mutta ei ole voimat riittäneet. Subjektiivinen päivähoito-oikeus. Ensinnä suuri ilmoitus: LOUISE on Toisen Rintaperillisen bloginimi! Kiitos Saaralle ideasta! Mussukka on juuri yhtä kaunis ja jalo kuin nimi Louise. Ja Louiselle yritän saada päiväkotipaikkaa syksylle. Mutta, se ei olekaan niin yksinkertaista nykyään. Ja sekös nyppii.

Viime vuonna tähän aikaan, kun olin Erittäin Uupunut, kaameassa kunnossa, ja soitin pariin paikkaan saadakseni apua kotipalvelun  lisäksi, minulta kysyttiin, olenko ajatellut laittaa Louisea tarhaan. No en ollut ajatellut alle kolmevuotiasta laittaa tarhaan. Muuta apua ei kuitenkaan ole tarjolla, ellei ole lastensuojelun asiakas. Enkä tiedä, onko silloinkaan mitään ihmeellistä apua, ellei perheessä ole väkivaltaa ja päihdeongelmia. Me emme ole lastensuojelun asiakkaita, koska lapsilla ei ole mitään hätää, ja äitiensuojelua ei ole olemassakaan. Tämä on surullinen epäkohta yhteiskunnassamme, että apua saa kunnolla vasta, kun mamma makaa sammuneena keittiön lattialla hakattuaan ensin lapsensa...hieman kärjistäen.

Toisaalta kuitenkin ainakin nettipalstoilla parjataan suureen ääneen niitä, jotka vain makaavat kotona ja vievät lapsensa tarhaan, koska tarha on vain työssäkäyvien lapsille. Niin, ilmeisesti esim. työttömien lasten pitäisi pienestä asti tottua siihen, että koska vanhemmat ovat kotona, heidänkin tulee olla enimmäkseen kotona ilman kavereita ja mielekästä tekemistä, joten varmaan sitten aikuisinakin he voivat olla vaan enimmäkseen kotona ilman kavereita ja tekemistä! Ja aina ei todellakaan ole niin, että koti on se paras paikka lapselle. Ilman subjektiivista päivähoito-oikeutta minä olisin varmaan joutunut lataamoon tai tiputukseen tai vaan jonain aamuna lykännyt meidät kaikki ohiajavan bussin alle.... Ei mitenkään olisi toiminut arki kahden alle kouluikäisen kanssa yksin, kun Maudille ei olisi ollut samanikäisiä leikkikavereita missään, ja minä olen ollut tosi kiinni Louisessa vielä viime aikoihin asti ja usein lopenuupunut. Olen siis erittäin kiitollinen Maudin tarhapaikasta! Minä olen säilynyt järjissäni, Maudille on muodostunut upeita ystävyyssuhteita, hänellä on kivaa ja mielekästä tekemistä päiväkodissa, ja hän menee sinne mielellään.

Helsinki ei rajoittanut subjektiivista päivähoito-oikeutta, mutta näköjään käytännössä tilanne on sama kuin niissä kunnissa, jotka rajoittavat, koska nykyään kaikille kotona olevien vanhempien lapsille tarjotaan 4 tunnin kerhopaikkaa. Mitään kerhopaikkaa minä en lapselleni ota. Neljässä tunnissa eivät lapset ehdi paljon mitään, se ei sisällä varhaiskasvatusta eikä ateriaa, ja minä en ehtisi neljässä tunnissa hoitaa kunnolla asioita näillä kulkuyhteyksillä, sen sijaan juoksisin koko ajan viemässä ja hakemassa lapsiani eri paikoista, kokkaisin hulluna ja todennäköisesti väsyisin jo viikossa hulluun ravaamiseen. Kerhojen ryhmäkootkin saavat olla suuremmat, joten eipä tuosta hyötyisi kukaan. Kerhoja saa myös vetää kuka tahansa, Pekka Pedofiili tai Ulla Uskovainen, joten mielelläni laittaisin lapseni ihan päiväkotiin....

Meillekin siis tarjottiin Louisen hakemuksen jälkeen ensin 4 tunnin kerhoa. Minusta on surkuhupaisaa, että kun uupunut vanhempi yrittää hakea apua, heti sanotaan että vie se tarhaan, sitten kun yrittää hakea sitä päivähoitopaikkaa selittäen ummetlammet tilanteestaan, ei sitä tarhapaikkaa saa. Eli pitäisikö sittenkin hakea jokin todistus jostain lafkasta, että vanhempi on väsynyt? Vaikka nimenomaan ei noin pitäisi joutua tekemään, koska subjektiivista hoito-oikeutta ei tässä kunnassa rajoitettu! Olen ymmälläni ja samaan aikaan sekä naurattaa että suututtaa. Odottelen päätöstä päiväkotipaikasta siis, ja toivon, että Louise saa edes toisen vaihtoehdon eli kaksi päivää viikossa tarhaa. Hain 4 päivälle viikossa ja 5-7 tuntia per päivä. Jos aloittaisimme kahdella päivällä tutussa tarhassa niin se olisi ihan ok, koska myöhemmin voi päiviä lisätä, nuo kaksi päivää olisi niitä, jolloin jotkut lapset ovat vapaapäivillä.

Ymmärrän, että lapsia on paljon, tarhat ovat täynnä ja rahaa ei valtiolla enää ole kunnista puhumattakaan, mutta lasten pitäisi silti olla samalla viivalla, koska he ovat syyttömiä vanhempiensa työttömyyteen tai mihin tahansa"ongelmaan", mitä perheissä nyt ilmeneekään. Lapsilla on oikeus hyvään päivähoitoon, ystäviin ja varhaiskasvatukseen riippumatta siitä, onko perheessä uusi vauva, päihdeongelma, työttömyyttä tai jotain, mikä päättäjien mukaan olisi hyvä syy rajoittaa päivähoito-oikeutta. Koska yhteiskunta on nykyään sellainen, että ei ole kyläyhteisöjä ja pihassa pilvin pimein lapsia, niin perheet ovat aika yksin. Siksi päiväkoti on hyvä asia sekä lapselle että vanhemmalle, se on nykyajan tukiverkosto, jota ehkä ollaan nyt vähän romuttamassa, mikä on surullinen juttu.