tiistai 16. joulukuuta 2014

Lyhyt katsaus elämään

Nyt en ole enää katkera enkä kateellinen. (Ihmisten kaikenlaiset suhteet ovat joko kariutuneet tai on muuten vain ongelmia.) Olen sangen tyytyväinen elämääni lasten kanssa. Kamalan rankka vuosi tämä oli, mutta Toinen Rintaperillinen on järrrrrkyttävän söpö, suloinen, ihana ja hassu!

Vuosi 2014 oli irtipäästämisen vuosi ja jumituksen häviämisen vuosi. Olen päässyt eroon taloudellisesta riippuvaisuudesta Hamletista, psyk. polista, pakkomielteestä löytää parisuhde (en osaisi olla parisuhteessa, en ikinä halua enää asua kenenkään kanssa, ja uuteen ihmiseen tutustuminen olisi kamalan hankalaa ja raskasta), olen päässyt eroon turhista tavaroista....ja mitäs kaikkea vielä.

Aion vihdoinkin keskittyä maalaamiseen ja ilmeisesti pidämme Artemiksen kanssa yhteisnäyttelyn keväällä. Tuo on minulle Ihme, suuri askel eteenpäin. Pois kotiäitijumituksesta, kohti jotain Omaa, sellaista mitä todella haluan tehdä.

Blogista en halua päästää irti. Kaipaan blogituttuja ja blogijuttuja! Monta kertaa on mielessä vilahtanut ajatus, mistä voisin tänne kirjoittaa, mutta laiskuus on torpannut homman heti alkuunsa. Toivottavasti saan jotain aikaan viimeistään ensi vuonna!

perjantai 15. elokuuta 2014

Elämä on epäreilu

Minä olen katkera ja kateellinen. Vuosi 2014 on ollut rakkauden ja pariutumisen ihmevuosi - kaikille muille paitsi minulle. Yhtäkkiä elän 16 vuoden takaisia tilanteita uudestaan eli jään rannalle ruikuttamaan ja nalliksi kalliolle, kun KAIKKI ystävät löytävät miehet yhtäkkiä. Eivätkä ne ole löytyneet edes mitenkään tavanomaisella tavalla vaan kaksi naapuriromanssia (tässä kohtaa maailmankaikkeus todella pilkkaa minua....) ja yksi opiskeluaikojen tuttu on juossut Artemiksen kiinni erottuaan. Ja siis nämä ystäväni ovat erittäinkin yksinhuoltajia, joillain enemmän vapaata kuin toisilla, mutta flaksi on käynyt ja viuhka viuhunut ilman että asian eteen on tarvinnut itse tehdä yhtään mitään. Onko joku joskus lähestynyt minua niin ettei ole tarvinnut tehdä yhtään mitään? Kyllä, yksi hampaaton malilainen turvapaikanhakija Turussa lähti seuraamaan minua iltasella ja yksi sössöttävä afrikkalainen istui viereen metroasemalla kun odotin bussia. Jes, jokanaisen unelmia molemmat!

Ei ole merkitystä, polttaako ihminen kuin korsteeni tai juoko sisuskalunsa pilalle joka viikonloppu ja onko ryssinyt raha-asiansa niin että luottotiedoista voi vain haaveilla. Ei, siinä sitä ollaan unelmien nainen! Eikä ole merkitystä silläkään, onko elopaino BMI:n mukaan reippaasti yläkanttiin tai alakanttiin. Kyllä se on se valloittava persoona johon miehet sekoaa. Ilmeisesti minä en ole valloittava persoona. Joskus kauan sitten ajattelin, että minullekin on olemassa Se Ihminen, ja että minä en ainakaan seurustelisi kenenkään kanssa vain siksi ettei ole ketään muutakaan. Jouduin perumaan ajatukseni. Neljääkymmentä ikävuotta lähestyessäni olen oppinut, että Se Ihminen ei välttämättä tule missään vastaan ja kyllä, jottei olisi yksin hautaan asti, pitää tehdä mittavia kompromisseja ja ottaa se, kenelle kelpaa, oli siinä omaa tunnetta mukana taikka ei.

Olen kuullut "lohtuna ja empatiana" sellaista skeidaa kuin että miksen voi iloita muiden puolesta ja miksen ole onnellinen elämän pienistä asioista, mutta alan verrata tätä epätoivoa vuosien lapsettomuuteen. Jos on vaikka 10 vuotta yrittänyt lisääntyä, silloin ei muiden vauvauutiset enää aiheuta muuta kuin vitutusta, itkua ja katkeruutta, ja silloin ei enää lohduta se, että voi keskittyä ihanaan puolisoonsa ihan vaan kahdestaan ja kun on se hyvä työpaikkakin niin elämähän hymyilee! Jos minulta vaaditaan että olisin onnellinen muiden puolesta, voisin minä vaatia että joku voisi olla surullinen minun puolestani. Ja kun menin psykologille valittamaan katkeruudestani ja yksinjäämisestäni, selvisi että hänkin oli kesällä mennyt naimisiin. Universumilla on huumorintajua.....

En mene nettiin enkä mene baariin, ei sinne kaikkien muidenkaan tarvitse mennä. Kyllä niitä urpoja kohtaa muutenkin, ei niitä tarvitse erikseen netistä tai baarista hakea. Helsingin Sanomissa oli hiljan artikkeli, että ulkomaalaisilla miehillä riittää Suomessa vientiä. Joku nainen sanoi, että ulkomaalaiset osaavat lähestyä ja jopa selvinpäin, suomalainen mies seisoo nurkassa hiljaa ja tuijottaa. Niinpä. Minä en odota suomalaisilta enää yhtään mitään, niillä on ilmeisesti eri maku, mutta jos joudun olemaan yksin koko loppuelämäni niin olenkin sitten myrkyllisen katkera ja hapan vanhapiika.



maanantai 5. toukokuuta 2014

Pommi Angry Birds -suklaamunista hakusessa!

Pääsiäinen oli ja meni (oltiin Poloniuksilla, ei todellakaan mennyt ihan putkeen...palannen siihen myöhemmin), syötiin sanoinkuvaamaton määrä Angry Birds -munia. Kaapit on täynnä erivärisiä lintuja mutta vain musta puuttuu!

Pyyntö: Saiko joku mustan linnun eli Pommin ja haluaisi myydä sen meille?

Muutama tuttuni on sitä mieltä, että tänä vuonna ei munissa Pommia ollutkaan, koska kukaan ei sellaista saanut..... minä olin höhlä ja kompastuin myyntikikkaan! Mutta olihan se suklaa onneksi hyvää.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Blogimaailmaan paluun kuivaharjoittelua eli tilatavaramietintää

"Äiti asuu aika ahtaasti", sanoi lastenvalvoja, kun kävimme sopimassa elatusmaksuista. Vanhalla kotkalla ei taida olla käsitystä vuokrista eikä siitä, miten huonosti tuet tulevat vastaan. Jos kolmen hengen asunto saa maksaa enintään 890 euroa sosiaalitoimiston mukaan (Kelan raja noin 740e), on aika hankalaa löytää tuonhintaista kolmiota suht säädylliseltä asuinalueelta. Eikä minulla ole kiirettä muuttaa ihan minne tahansa eroon hyvästä naapuriyhteisöstä saatikka pois ihanasta asunnostani, vaikka sitten saisi kuinka halvalla. Haluan myös, että Maud käy juuri tuon päiväkodin loppuun ja jatkaa viereiseen kouluun, joka on laadukas ja sijaitsee metsäpolun päässä.

Olen ylpeä siitä, että meillä kolme ihmistä mahtuu alle 50 neliön kaksioon, ja kaapeissa on vielä tilaakin. Lapset kuulemma tarvitsevat oman huoneen ja leikkitilaa. Omalla huoneella ei nelivuotias oikeasti tee vielä mitään, vauvasta puhumattakaan. Omat huoneet ovat vain tavaran säilytystä varten; lapset ovat kuitenkin aina samassa tilassa kuin vanhempansa. Minä saisin jonkinlaisen ahdistuskohtauksen, jos minulla olisi sata neliötä siivottavaa ja joka paikka täynnä tavaraa. Sitä paitsi Maudilla on "oma huone", mukava syvennys olohuoneessa, ja siellä on leikkitilaa ja paljon leluja. Myöhemmin taas voin itse nukkua olohuoneessa ja tytöt saavat makuuhuoneen.

Olen huono kansantalouden ylläpitäjä, kun en hanki röykkiöittäin ryönää, en uusia huonekaluja. Hankkiuduin juuri eroon vanhasta Hamletilta saadusta sohvasta ja tilalle ostin kirpparilta antiikkisohvan ja -nojatuolin. Ne ovat juuri sellaiset joista olen aina unelmoinut. Ja yllättäen saimme lisää tilaa! Vanha sohva oli mahdoton möhkö. Sohva on aikamoinen ongelmakohta, koska uudet sohvat ovat rumia, liian isoja ja aivan liian kalliita, mutta sain näköjään tämänkin ongelman ratkaistua ja edullisesti. Onko muuten ihan kaikelle tavaralle kysyntää, pitääkö valmistaa niin jumalaton määrä esim. erilaisia sohvia? Pitääkö valmistaa kaiken maailman tilpehööriä?

"Päivitän" tietokoneet ja puhelimet vasta kun vanhat hajoavat, eli olen siinäkin myyjien painajainen. Säännöllisin väliajoinhan soitellaan milloin mistäkin että nyt olisi aika päivittää koneet! Minkä ihmeen takia... Ostan lapsille vaatteita kirpparilta ja huutonetistä, tosin aika paljon nyt myös uusia kaupoista, olen säästänyt Maudin tarvikkeita Toiselle Rintaperilliselle ja paljon saanut ystäviltä. Ja nyt kun Toinen Rintaperillinen kasvaa, en säästä enää vaatteita ja tarvikkeita vaan annan ne kierrätykseen.

Käyn kaappeja läpi säännöllisesti enkä säästä mitään tarpeetonta, joten nyt alkaa olla se tilanne, että kotona olevat tavarat ovat kaikki käytössä. Jos kotimme olisi isompi ja tilaa enemmän, varmaan vain tunkisin uutta vanhan päälle, ja pian tila olisi taas loppunut ja hukkuisimme tavaraan. Ahdistavaa. Mitä vähemmän, sen parempi. Koriste-esineitä ja sisustuselementtejä minulla tietysti on, mutta enää en aio ostaa lisää. Rakastan tavarasta luopumista. Olisi mukavaa palkata kotiin ammattijärjestäjä, joka voisi auttaa vielä viimeisessä karsinnassa!

Nyt alkaa kai kuulostaa siltä, että elämme ankeassa ja minimalistisessa kopissa, mutta meillä käyneet tietävät, että täällä on kuitenkin värikästä, kodikasta ja ihan tarpeeksi täyttä, heh! Jos meillä joskus on kolmio, toivon muistavani tavara-ahdistuksen eli mielellään avaruutta ja huonekasveja romun sijaan. Nyt kuitenkin nautin siitä, että kun kaikki rahat eivät mene asumiseen, voin ostaa palveluita, voimme tehdä pieniä matkoja, ja rahaa jää säästöönkin. Mielestäni ei ihminen tarvitse niin paljon tilaa vaan se kaiken maailman tavara. Kotona syödään, nukutaan ja oleillaan - kun on keittiönkalusteet, sängyt ja sohva, niillä pärjää! Maailmanlaajuisesti meillä on kuitenkin ruhtinaallisesti tilaa.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Mää-ää-ääää

Sanon vaan sen että mää kaipaan mun blogia, mun omaa aikaa ja maalaamista! Mutta mulla on vaan tyäleiri kotona. Sit kun mää ehrin ja jaksan, mää kirjotan vaikka tavarasta. Ja ehkä eilisen politiikasta ku päivän politiikkaa en kerkee seurata. Välillä nilviäiset on kipeitä, välillä ei, mää oon terve mut mua väsyttää.

Mää en muista mittää, eli sähköpostit jää vastaamatta, blogit lukematta, ja tänää hukkasin alle puolessa tunnissa just kaupasta ostamani sukat. Bärkkel sentään!

Hamletin kans elämä on elokuvaa, Oberonin kans silmäpeli jatkuu. Eli ei mittää uut länsirintamal.

Palataa!

lauantai 1. helmikuuta 2014

Lyhyet kuulumiset

Ensimmäinen helmikuuta on ihan hyvä päivä kirjoittaa unohdettuun blogiin!!! Meille kaikille kuuluu hyvää, olen vain ollut kiireinen ja laiska. Lisäksi loppuraskaus meni ihan päin strömssöötä, sain lievän raskausmyrkytyksen ja vietin sairaalassa kaksi viikkoa (Kätilöopistolla oli IHANA henkilökunta mutta kyllä silti kyrsi jo ensimmäisen viikon lopussa makoilla siellä), vaikka ongelma oli vain kohonnut verenpaine. Toinen rintaperillinen yritettiin saada ulos joulukuun ekoina päivinä ja se sektioitiin neljäntenä, kun ei siitä taaskaan tullut muuten mitään. Tyttö oli mahdottoman pieni rääpäle, mutta on jo voimistunut ja kasvanut hienosti!

Poloniukset olivat alkuun apuna, tänään rintaperillinen sai nimen, ja täällä me muhimme kotosalla enimmäkseen. Olen tuhat kertaa enemmän vauvaihminen kuin raskausihminen! Ei nimittäin ahdista eikä kiukuta enää. Kahden kanssa yksin on kyllä uskomattoman rankkaa ja kiireistä, mutta onneksi Maud on päiväkodissa, jossa on kavereita ja ulkoilua ynnä muuta.

Talvi on ihanaa aikaa mutta ulkoilun ja pukeutumisen takia odottelen kyllä kevättä...

(Niin ja seuraan kyllä ihmisten uusiakin blogeja, en vain jaksa ehkä kommentoida kovin usein, missään!)