sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Uskonpuutetta puolin ja toisin terveydenhuollossa eli purraan vaan hammasta!

Talviaika, pimeys - ja talvikuolema on alkanut. Desimaali saa yhä enemmän mittasuhteita, kun allekirjoitan hovineito K:n puuskahduksen, että olen selvinnyt vakavammastakin sairaudesta kuin lievä rd, biposta. Siihenhän moni kuolee. Ja siltä kyllä taas alkaa tuntua. Puolisen vuotta mennee taas kuilussa, ja jos heikkojen lääkkeiden ohella ainoa apu tulee herkuista, niin ihan sama. Onneksi mitään heittoja arvoissa ei ole tullut, joten saan vähentää mittailuja, mutta sen verran pitää syömisiä kytätä, etten liho ihan muodottomaksi valaaksi.

Olen tehnyt havaintoja muutenkin kaikesta, miten potilaita ei missään kuunnella. Hovineito N:llä oli/on vähän samankaltainen hammaskokemus kuin minulla, joten sympatiat hänelle! Itse olen vuoden päivät valittanut yhdestä hampaasta, johon julkisella käskettiin laittaa vain hammastahnaa, ettei se vihlo, kun siinä on se kaula vähän paljaana. Huhtikuussa otettiin röntgenit, ja tuolloin väitin että on se viereinenkin hammas arka. Ei löytynyt mitään, elokuussa palasin taas hoitoon, ei muka edelleenkään muuta häikkää kuin narskutukseni ja se paljas kaula, jota pinnoitettiin. Viereinen hammas isoine paikkoineen oli kuulemma kunnossa, vaikkei sitä edes tutkittu.

Elokuun jälkeen kivut vain pahenivat, kunnes tässä kuussa särky oli toista viikkoa päivittäistä, tykyttävää, paineista, ja myös kuumanarkuus oli kammottavaa. Sain monen minuutin tuskat yhdestä teekulauksesta, ja moneen kuukauteen en ollut juurikaan voinut vasemmalla puolella purra mitään. Olin kävelevä hammassärky. Pääsin päivystykseen jonottamaan, ja soittaessani sinne virkailija totesi, että kuulostaa selvästi tulehdukselta eli se pitää juurihoitaa. Päivystyksessä odotin tunnin että oma vuoro tulisi, sitten täti kommentoi että ei sitä ruveta kuvaamaan kun olen raskaana ja huhtikuussa kaikki oli kunnossa, "se on kuule vaan narskutuskipua". Voihan v***u...

Onneksi ne kuitenkin avasivat hampaan, kun sanoin ettei sen kanssa VOI enää elää, ja löytyihän sieltä tulehdus, märkää ja kuollut juuri. Juurihoito oli nopea ja kivuton, sain ohjeen hoitaa sen tammikuussa kuntoon, kun hampaan voisi taas kuvata, ei sen nyt pitäisi vaivata. Eipä niin.... Loppuviikosta olin taas yhtä kipua ja särkyä ja paineentunnetta eli lauantai-iltana päivystykseen. Makasin tuolissa kolme varttia, ja lääkäri oli naissadisti. Puudutuksen ei annettu vaikuttaa kun ryhdyttiin hommiin, sattui ihan saatanasti, ja koska olen tottunut siihen että lääkärit olettavat potilaan ilmaisevan jos tuntuu kipua, kerrankin kehtasin vinkaista ja korista. "No mitä me sitte tehdään?! Vedetään koko hammas pois vai! Kuule jos sä et nyt ole hiljaa niin tää hoito jää kesken!" Kun siinä sitten mykkänä säpsin ja alkoi itkettää (ekan kerran hampiläärissä ollessani näin), lääkäri totesi vain näkevänsä että tunnen kaikki mitä hän tekee. No terävä huomio!

Kärsin jälkisärkyä taas pari päivää, kuulemma hampaan voisi hoitaa kuntoon ennen kuin Toinen Rintaperillinen saapuu ja sen voisi kuvata (tämän totesi myös teratologinen tietopalvelu jonne soitin asiasta). Puudutuskohta oli yli viikon arka, pistelevä ja kipeä. Sain ensimmäisestä päivystyspaikasta palvelusetelin jolla sitten varasin ajan yksityiselle jatkohoitoon, ja siellä oli erittäin ystävällinen mieslääkäri, joka piti päivystyskokemustani kovin pelottavana. Hän varmisteli koko ajan, ettei tunnu kipua, hoito oli nopea ja hyvä, ei tullut jälkisärkyä eikä puudutuskohtakaan jäänyt vaivaamaan. Mutta ei hänkään suostunut kuvaamaan, eli jos hammas edelleen vaivaa, se pitää poistaa, koska muutoin tulehdus on liian iso riski yleisterveydelle. Niin, että olisiko minua kannattanut kuunnella jo kuukausia sitten, kun valitin tuosta hampaasta....? Ei kai, koska lääkärit ovat aina oikeassa, ei siellä voi olla mitään! Minähän vain narskutan ja viereisestä hampaasta näkyy kaula.

Ja eivät psykiatritkaan koskaan ole huolissaan masennusvaiheesta jolloin haluan tosissani kuolla kuukausitolkulla vaan hypomaniasta, joka kestää enintään kuukauden ja jolloin olen onnellinen. Tällä haavaa tuntuu vähän siltä, että ihan sama mitä lääkäreille selittää, koska potilashan ei tunne omaa mieltään eikä kehoaan vaan on aina väärässä, olivat oireet ja tuntemukset mitä hyvänsä. Sitten kun hampaat alkaa tippua ja veitsi heilua ranteella niin EHKÄ joku jossain herää ajattelemaan? Siihen asti vedän karkkia ja pullaa niin kauan kuin talvi ketuttaa. Niin ja hovineito N:ltä yksi hammas jouduttiin poistamaan. Toisen kanssa ei kipuja kamalasti uskota. Pitääkö meidän sitten aina uskoa lääkäreitä?

lauantai 5. lokakuuta 2013

Paljon melua tyhjästä ja paljon melua päivähoidosta

Hoitaja vastasi viestiini muun muassa näin: "Meillä on selkeät ohjeet milloin diagnoosi tulee ja valitettavasti niistä ei voi poiketa vaikka arvosi niin vähän heittikin viitearvosta." Ei auta muu kuin hyväksyä diagnoosi - ja elää sen mukaan. Edes valtava hiilarimättö normilimsoineen ja jälkkärijätskeineen ei saanut rajaa ylittymään vaikka seiskaan pääsinkin (olimme ulkona syömässä ja siellä ei voinut valita mitään vhh-settiä), mutta otan tämän "laihiksena" eli painonnousun ehkäisynä, turvotuksen minimoimisena ja vhh:n uudelleen opetteluna sekä terveiden elintapojen ylläpitämisenä, jotta vauvankin tulevaisuus terveenä olisi taattu. Äitihän voi vaikuttaa lapseensa vaikka miten raskaudenaikaisella ruokavaliolla. Typeriä nuo paperien tuijottamiset ihmisen sijaan - joskus aikoinaan minulla oli testosteroni "niin vähän koholla että ei toi sun hiustenlähtö voi selittyä sillä", ja Desdemona saa selkeitä oireita viljoista, mutta "ei tää testien mukaan ole mikään keliakia". Milloin siis mitenkin päin, mutta testattu tulos on ja pysyy, koki ihminen itse asian miten vaan. Eli sairaudet lienevät luulosairauksia jos diagnostiset kriteerit eivät täyty, ja sitten kun jotain löytyy ja diagnoosi tulee mutta ihminen ei oireile, ihminen kai on vain kapinahenkinen eikä suostu hyväksymään sairauksiaan... Plaah!

Takaisin siis edelliseen ahdistukseen eli lapsiperheiden tukien karsintoihin. Helsinki saattaa joutua säästämään lasten palveluista. Noh, nythän on siis niin, että jos subjektiivista päivähoito-oikeutta karsitaan ja vaaditaan, että äidit vievät lapsensa sitten leikkipuistoihin, kun tarhassa ei saa enää olla kuin vähän aikaa, niin mitäs sitten, jos ja kun se leikkipuistotoimintakin loppuu? Me olemme aika vähän käyttäneet leikkipuistoja, mutta onhan se ollut kiva paikka mennä joskus askartelemaan, kesällä puistoruokailemaan (vaikka se aiheuttikin aika paljon hammastenkiristystä kun itselle tuli jo kova nälkä ennen kuin homma oli ohi) ja tapaamaan muita lapsia ja äitejä, ja olihan Maud jonkin aikaa myös leikkipuiston kerhossa kahdesti viikossa. Lähipuisto on aika kuollut, vain kesäisin siellä on paljon lapsia, mutta jo ostarin leikkipuisto on aina täynnä. Jos taas Helsinki-lisä poistettaisiin 2-3 -vuotiailta kotihoidossa olevilta, se kai johtaisi siihen että päiväkoteihin tulisi lisää lapsia, ja se vasta onkin kallista.

Anna Kontula käänsi päivähoitokeskustelun ylösalaisin. Tätä minäkin olen tavoitellut ajatuksissani. Tukiverkostot ovat nykyään monilla niin olemattomia, että äidit tosiaan voivat uupua. Eikä siihen tarvita edes baby bluesia, kun yksin vain on rankkaa, useimmilla. Tuo kohta huvitti, missä sanottiin, että yleensä lapset vielä nukkuvat eri aikaan, eli äiti ei saa koskaan levätä. Miten niin eri aikaan? Esim. Maud lopetti päiväunet jo 2,5-vuotiaana kokonaan eli minä en todellakaan pääsisi vauvaperäisten yövalvomisten jälkeen koskaan päiväunille, jos Maud olisi vain kotona! Ja vauva-aikana ne päiväunet ovat tarpeen myös äidille, jopa minulle, joka on huono päivisin nukahtamaan. Ei tietenkään ole pelkästään yhteiskunnan vastuulla päästää äitiä päikkäreille ja kahvitauolle, mutta jos ystävät ja sukulaiset ovat töissä tai asuvat satojen kilometrien päässä ja kotipalvelunkin saanti on rajattua ja hankalaa (täällä on uusi pomo joka ei mielellään anna kenellekään mitään, sitten työntekijöiltä kuulee että soita ihmeessä toimistoon jos tarvitset apua, kun ei heillä ole nyt asiakkaita paljon yhtään...), pitääkö äidin sitten hajota ja lasten siinä mukana?

Elaine tosin juuri paheksui valintaani laittaa Maud tarhaan, kun olen itse kotona; hän on kolme lasta hoitanut ilman päiväkoteja ja ihania, mahtavia ja fiksuja yksilöitä kasvattanut - mutta hän onkin koko aikuisikänsä asunut ökyalueella varakkaan miehen kanssa, on ollut autot, palvelut sun muut... Ja maailma oli 30 vuotta sitten aika erilainen kuin nyt! Silloin oli paljon muitakin kotiäitejä ja lapsia piha täynnä eli kavereita riitti. Täällä ei arkisin ole päiväsaikaan ketään eikä aina viikonloppuisinkaan, joten aika kaksin haahuilemme Maudin kanssa, ja kaksin olemme kotona. Maudilla onkin monta mielikuvituskaveria, joten mieluusti otamme joukkoon myös ihan verta ja lihaa olevia kavereita sieltä päiväkodista. Elaine myös sanoi, että 4 tuntia riittää ihan hyvin lapselle, kun "sehän kärsii siellä metelissä"! Hmm, totta on, että Maud valittaa lasten huutamisesta, mutta joka aamu se innoissaan juoksee leikkeihin - ja on sillä itselläänkin hiton kova isältään peritty ääni!

Tätä en kai vielä linkittänyt tänne: Hallituksen päätökset lisäämässä päivähoidon tarvetta ja menoja.  Ihanaa, että jutussa on terve täyspäinen äiti, joka vie esikoisen hoitoon ilman "sosiaalista tarvetta" ja jonka mielestä 4 tunnin päivissä ei olisi järkeä. Juuri juttelin yhden päiväkotikaverin äidin kanssa, joka on itse päiväkodissa töissä, että heillä oli jossain kokouksessa puhuttu uudistuksesta, ja kuulemma mahdoton toteuttaa.... Sotkee ryhmäkokoja ja toimintaa, jos osa lapsista on vain 4 tuntia paikalla, ja eihän kukaan tuo lapsia vain nukkumaan päiväkotiin eli klo 12 alkaen, joten homma kaatuu aamujen ylisuuriin ryhmäkokoihin. Tämän ihmisen mukaan uudistus tulee olemaan katastrofi. Olen myös itse miettinyt sitä, että vaikka se sosiaalinen toiminta/oppiminen ei ole se ainoa pääasia vaan myös kaikilla askarteluilla, lauluilla, jumppahetkillä ja metsäretkillä on suuri painoarvo, niin miten lapsi voi päästä osaksi ryhmää, jos hän on siellä huomattavan paljon vähemmän aikaa kuin muut? Ulkopuolisuuden tunne on kauhea - sen voin sanoa oman elämänmittaisen kokemuksen perusteella...

Vaikea sanoa, miten tämmöiset yhtälöt kursii kasaan, että säästää pitää kaikesta, mutta jotain aktiviteettia pitäisi lapsillakin olla. Jos ei päiväkotia eikä puistoa niin mitä sitten? Jos ainoaksi vaihtoehdoksi jää srk:n kerho, niin halleluja vaan ja amen. Ja tunnen vain yhden äidin, jonka mies on jäänyt kotiin hoitamaan lapsia, jopa puolitutut ovat sanoneet että ei heidän ukon pää kestäisi lasten kanssa kotona olla, eli mahtaako onnistua tuo isikiintiö kotihoidontuessa? Kai isäsuhde voi muodostua muutenkin kuin siinä, että syödään eineksiä ja pelataan pelejä yöpaidassa vuoden verran? Harvan isän pää kestää jatkuvaa kotonaoloa, harva vain osaa ja jaksaa laittaa ruokaa ja elää joka päivä samassa rytmissä ulkoiluineen päivineen. Tai sitten tunnen vain "huonoja" isiä, hehe!

Onneksi nämä päätöksenteot eivät ole minun harteillani, ja onneksi toinen rintaperillinen ehtii kasvaa muutaman vuoden ennen kuin uudistukset astuvat voimaan! Nyt terveellistä iltapalaa....


torstai 3. lokakuuta 2013

Uskottavuus meni

Tunkekaa se diagnoosinne sinne missä aurinko ei paista. Tämä minun pitäisi tutun mukaan sanoa neuvolassa sekä hoitajalle että lääkärille. Itse en usko rd:een enää ollenkaan. En usko että riskini saada jatkossa diabetes ovat yhtään sen suuremmat kuin muillakaan. Piste.

Eilisen mittaukset tuottivat korkeimmillaan vain 5,8:n yhden kerran, tänään söin jopa mm. banaanin välipalana, ruuan jälkeen ahmaisin kolme siivua pähkinärouhesuklaata eli viitisentoista (?) palaa, arvo oli tunnin päästä 5,7 ja se saisi olla jopa 7,7. Tänään ei ollut edes mittauspäivä, mutta uteliaana halusin tietää kroppani sokerinsietokyvyn. Kapinoiden keitin vielä pullakahvit päälle (ja uskokaa että leivon isoja ja raskaita pullia!), arvo siitä 6,2.

Sulla mitään diabetesta ole, virkkovat kaikki. Paitsi lääkärit ja neuskitädit. Hohhoijaa. Kerran mitattu ylitys ja se siitä. Eivät mammojen kotimittailut virallista tulosta käännä, ja järkeä ei tietenkään voi tässä käyttää, koska ne mittarit nyt eivät vaan erehdy, ikinä, koskaan. Eivätkä ihmisen desimaalit voi sattumalta yhtenä päivänä heittää.

Ja kuulemma vauvat voivat joutua sokeritippaan ilman että mammalla olisi minkäänlaista riskiä tai diabetesta. Jees, alkaa kai olla ihan sama mitä tässä tekee?! Eikä se sokeritippa edes ole mikään pahin juttu, joten turhaan sillä pelotellaan. Jatkan ruokavaliota ja mittailuja, otan tämän painonhallinnan kannalta (menetetty jo 600 grammaa, jee!) ja alan jatkossa käyttää enemmän omia aivojani tuon länsimaisen lääketieteen erehtymättömyyden kanssa. (Eihän se sikainfluenssarokotuskaan suinkaan ollut vaarallinen, ei tietenkään, se oli niin tutkittu!)

Hautaan asti on papereissa merkintä että radi-mamma, se ottaa ihan periaatteesta aivoon, mutta pieni on ihminen viranomaisten edessä. Kyllähän ammattilaiset aina tietävät asiat paremmin kuin ihminen itse.

Oli pakko laittaa viestiä tätsylle terveysasemalle noista arvoista, syömisestä ja ketutuksesta, vaikka eihän se mitään auta. Kai ihmiseen on sisäänrakennettuna puolustautumisen tarve.

MUR.