maanantai 30. syyskuuta 2013

Desimaali on pieni yksikkö

Olen rento. Olen paheellinen. Ostin Fazerin pähkinärouhesuklaalevyn, jota aion testimielessä mussuttaa torstaina ja mittailla sitten. Keskiviikkona on 8 mittausta päivässä, kääk. Jos silloin tulokset ovat karmeita, suklaalevy jää kaappiin kolmeksi kuukaudeksi. (Tai annetaan jollekulle ettei se pilaannu.)

Joka tapauksessa desimaali on pientä verrattuna siihen mitä moni muu käy läpi. Perusarki on siis palauttanut suhteellisuudentajua jopa minuun? Toisilla on vakavia sairauksia, joku juo vuokrarahansa ja jättää laskut maksamatta jotta viikonloppuisin olisi kivaa, monet ahdistuvat ankeissa ja kuolleissa avioliitoissaan, kaikki eivät edes saa lapsia, ja sitten se klassinen että afrikkalaisilla ei ole edes ruokaa!

Manta juuri aamulla totesi, että hän ei ikinä ottaisi yhtä desimaalia näin vakavasti, hän eläisi juuri kuten huvittaa ja sanoisi neuvolassa että oikein hienosti on syöty, voidaanko siirtyä seuraavaan asiaan ja keskittyä olennaiseen. No näinpä, ei tätä kukaan muu ole niin vakavasti ottanut kuin minä, paitsi ehkä Enid, tosin ei hänkään paniikkiin menisi jos omalle kohdalle osuisi. Enid lienee ainoa, joka ylipäätään uskoo diagnoosiini... Mutta ainakin tämä on poikinut mukavia uudissanoja, kuten desimaalidraama ja desimaalilenkki (päivittäinen pakollinen Liikunta), ja muitakin oli mutta ne ovat nyt toistaiseksi unohtuneet.

Jos kaikki muut asiat ovat kunnossa, niin eihän minun elämäni voi desimaaliin loppua! (Sanoo hän maanantaina kun keskiviikkoa ei ole vielä eletty.)

perjantai 27. syyskuuta 2013

Raskausdiabeetikko murisee

Päivä päivältä mieliala paranee ja angsti hälvenee. Olen tehnyt myös pienimuotoisen ihmiskokeen itselläni mittaamalla tunti ruuan jälkeen sokeriarvon, vaikkei sitä tällä viikolla tarvitsisi tehdäkään. Olin pahis ja söin jälkiruuaksi kolme palaa tummaa suklaata teen kanssa! Olin varma, että lukema on huippua. Viimeinen sallittu arvo on 7,7. Minun arvoni oli 5,3. Aamuarvot ovat järjestään 5,2 tai 5,3 eli siinä hilkulla, eikä edellisillan syömisillä näytä olevan vaikutusta siihen. 5,4 on viimeinen sallittu, ja totta kai hoitaja soittaessaan puuttui tuohon raja-arvoon, että olipas korkealla, mitäs söit illalla, no se oli sitten se juusto! Lyön satasen vetoa kenen kanssa tahansa, että jos arvoni pysyvät hyvinä, aletaan vatvoa noita aamuarvoja... koska rd on nyt heidän missionsa minun kohdallani, niin pakkohan sitä on HOITAA ja valvoa. Jos minulla olisi jotain rankkoja paheita taustalla joista olisin päässyt eroon, kuten massiivinen ylipaino, tupakointi tai päihteet, niin monta asiaa katsottaisiin läpi sormien ja minua vain kehuttaisiin että kun lopetin sen tupakoinnin niin ei mitään hätää, mutta koska olen tunnollinen suorittaja, joka muutenkin pyrkii terveelliseen ruokavalioon ja normipainoon, niin kohdallani ei ole muuta viilattavaa kuin yksi saatanan desimaali, ja siitä tuleekin sitten Iso Juttu.

Ok, tämä on riskiraskaus, olen raskausdiabeetikko, ja vaikka menisin uuteen rasituskokeeseen ja saisinkin hyvät tulokset, niin diagnoosi pysyy ja leimaa koko loppuelämäni. Palstoja selailemalla olen havainnut etten ole ainoa, jota ketuttaa tämmöinen "kohtalo", mutta ehkä me olemme vain vastahakoisia hyväksymään sairautemme? Länsimainen lääketiede ei tee virheitä. Länsimainen lääketiede on erittäin kehittynyttä, ja jos on tutkittu, että vähän koholla oleva paastoarvo indikoi myöhempiä ongelmia ja jo olemassa olevaa sairautta, niin sitten se vain on niin. Jos sattuisin mittaamaan jatkossakin vain hyviä arvoja, otan sitten loppuraskauden painonhallinnan kannalta, koska dieetti joka tapauksessa on pidettävä. Mitä vähemmän kiloja pudotettavana keväällä, sen parempi! Ja jos arvot alkavat nousta, tiukennan dieettiä.

Mikä myös ärsyttää, on se, että hoitajat ja lääkärit paasaavat, miten ranskanleipä on vaihdettava ruisleipään, ei saa syödä sipsejä, ei saa ostaa sokeroituja rahkoja jne. jne. Ymmärrän, että kaikki saavat samat ohjeet, mutta voisivatko he muistaa edes kerran, että olen jo vuosia syönyt vain ruisleipää (joskus satunnaisesti paheellista sekaleipää kylässä), en osta kotiin sipsejä, en tosiaankaan syö ostettuja rahkoja vaan teen ne itse, ja että perusruokavalioni on terveellinen, koska rakastan mustikoita, kotimaisia omenoita, greippejä (nyt nekin miltei kiellettyjä, nyyh!) ja ainoat ongelmakohtani ovat suklaa, satunnaiset mäkkäriateriat ostosreissuilla ja kahvipullat, vaikka en edes juo joka päivä kahvia, koska jo yhdestä kupillisesta voi tulla huono olo ja kahvi on pahaa. Juon kahvia vain pahaan väsymykseen jaksaakseni päivän loppuun. Myönnän mässäileväni suklaalla ja karkilla mutta muuta en. Jos en saa joka päivä tarpeeksi proteiinia, olen kiukkuinen ja huonovointinen, eli periaatteessa ruokavalioni on aika vhh:ta, paitsi nyt raskauden aikana on tullut syötyä joskus puuroa, omenariisipuuroa ja pastaa. Nuo jäivät nyt automaattisesti pois, eikä sureta yhtään.

Nyt en muuten enää kertaakaan sitten kuuntele läheisten vähättelyä ylipainostani tai liki satakiloisten loukkaantuneita kommentteja tyyliin "mieti hei kelle puhut, kato mua kuin iso mä oon, sulla ei oo mitään hätää, ja sun pitäis hyväksyä ittes semmosena kun oot". Jokainen saa vouhottaa omasta ylipainostaan, vaikka sitä olisi vain viisi kiloa!!!!!!!!!! MUR. Ei sen kuuntelijankaan olisi pakko painaa sitä 80-90 kiloa.... Ja sairauksien kanssa ei ole kyse mistään "itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on", herran tähden sentään. Ihan hyvä, jos joku 25-vuotias painaa sata kiloa ja on terve tai nelikymppinen 85 kg ja on terve, mutta jonain päivänä se kroppa vain voi pamahtaa siihen kamalaan laardimäärään mitä joutuu kantamaan mukanaan, ja minulle ylipaino todellakin on myös ulkonäkökysymys, enkä ihan vasiten halua hankkia niitä elintasosairauksia edes 15 vuoden päästä, jos nyt en välitä siitä, mitä puntari näyttää. Sitä paitsi nyt minulla on lääkärin ukaasi normipainossa pysymisestä, joten yksikään satakiloinen ei voi enää vähätellä ongelmaani!

Onneksi minulla on myös "anarkistitovereita" eli ihmisiä, jotka kyseenalaistavat viralliset suositukset ja länsimaisen lääketieteen. Esim. Elaine ja Guinevere jotka tapasin eilen X-kokouksen merkeissä, vain tuhahtivat koko diagnoosilleni ja sanoivat että ei minulla mitään rd:ta ole (Hamlet ja moni muukin on edelleen samaa mieltä), ja että kunhan syön kunnon rasvoja (eli ei margariinia vaan voita ym.) ja jätän hiilarit tosi vähälle, niin pysyn terveenä. Heidän mielestään monessa jutussa on kyse medikalisaatiosta; kaikkia arvoja tiukennetaan, jotta saadaan mahdollisimman moni "sairaaksi" ja voidaan alkaa lääkitä ihmistä. Tässä mielenkiintoinen artikkeli, miten riskistä tuli sairaus. Rasva-asia on kiinnostava, enkä tiedä ketä uskoa, mikä on haitallista ja mikä hyödyllistä, mutta näin maallikkona ihmetyttää se, että yhä useampi suomalainen on järjettömän ylipainoinen, vaikka rasvattomia tuotteita vedetään purkkikaupalla naamaan ja niitä on markkinoitu jo vuosia. Ja miksi vhh:ta tai karppausta noudattavat ihmiset laihtuvat ja saavat veriarvonsa kuntoon? Minä ainakin lihon ja turpoan järjettömillä hiilariannoksilla, ja samaa sanoo moni muu. Pitäisikö se leivän ja pullan puputtaminen sittenkin vaan unohtaa, samoin perunat, kaurapuurot ja pastat?

Loppuun Moon Mamman pyynnöstä mahakuva! Eilen otettu, rv 26+5. Kauhean paljon maha ei edestä näy ja minulla on vieläkin vähän vyötäröä jäljellä, mutta niin oli Maudinkin kanssa pitkään, vaikka kaikissa oppaissa sanotaan jo paljon aiemmilla viikoilla että "vyötärö sinulta on jo varmasti kadonnut". Joka tapauksessa talveksi pitää kyllä hankkia joku UFFin säkki, johon mahdun pakkasilla!

Toinen rintaperillinen



P.S. Tekisi mieli vielä huutaa perään että käytän kamalaa valkoista sokeria vain leivontaan ja muuten terveellisempää mascobadosokeria, nih! Paitsi että nyt en enää edes leivo, kakut ja pullat jää muille.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Loppuelämän tuomio

Tänään oli lääkärikäynti, ja ei tästä rd-diagnoosista mitenkään ulos ujuttauduta. Vaikka kaikki tulevat mittaamani arvot olisivatkin normaalien rajoissa, rd on ja pysyy, koska se yksi arvo ylittyi rasituskokeessa. Lääkärin mielestä oli vain hyvä, että alttius sairastua löytyi nyt, jotta voidaan säännöllisesti rasituskokeissa tutkia, joko diabetes on puhjennut, koska todennäköisesti se joka tapauksessa tulee 10-20 vuoden kuluttua. "Tää kertoo vaan sun tulevaisuudestas." Aika helvetin synkkä tulevaisuus! Eli lääkäri ei maininnut mistään 40-60%:n riskistä sairastua jos kaksi tai kolme arvoa on raskaudenaikaisessa kokeessa koholla... minkä olen itse tutkinut virallisista nettilinkeistä. Lääkäri painotti NORMAALIPAINOA ja loppuiän terveellistä ruokavaliota. "Sut on nyt tuomittu elämään loppuikäs terveellisesti, mut ei se ole mikään paha tuomio. Ja katsot vaan että et liho." Totta kai tavoitteenani on edelleen laihtua raskauden jälkeen, eihän kukaan halua olla ylipainoinen, lihava, läski, pullero, pullukka, punkero tai tukeva, mutta kun en pääse siihen NORMAALIPAINOON! Aina jää se 2-4 kg ylimääräistä. Paitsi ehkä en ole yrittänyt tarpeeksi, olen antanut itseni välillä syödä herkkuja silloin kun olen laihduttanut.

Lääkäri totesi olevan ehkä vain hyvä, että tämä pieni heitto kokeessa säikäytti minut, jotta sitten muistaisin huolehtia terveydestäni ja pysyä normaalipainossa. Olen vähän eri mieltä tuosta pelästyksen hyvyydestä... Pitääkö niin paljon säikähtää että saa paniikkikohtauksia, syö rauhoittavia ja itkee yhtä desimaalia viikon eikä nyt uskalla syödä edes sitä yhtä banaania ja ahdistuu jo yhdestä omenasta päivässä, koska se voi syöstä seuraavan päivän arvot turmioon? Ja mielestäni en ole ihminen jota pitää pelotella että tajuaisin jotain. Syön terveellistä ruokaa ja haluan hallita painoani, jo ilman tietoa todennäköisestä sairastumisestani kakkostyypin diabetekseen. Mutta ehkä lääkärit työssään tapaavat niin paljon 90-kiloisia, jotka vetävät surutta hiilareita ja herkkuja ja ehkä vielä tupakkaa päälle, vaikka sairauksia olisi jo todettukin, että ne eivät enää erota, ketä kannattaa painostaa ja ketä ei? Toisaalta ajatuksissani on kylläkin ristiriitaa - en ehkä kokonaan niele rd-diagnoosia (elleivät tulevat kotimittaukset ole ihan päin mäntyä), mutta samaan aikaan pelkään tulevaa diabetesta. Ei ole ihminen järkevä olento...

Verenpaine oli ihan pilvissä tuolla käynnillä, joten pöytään lyötiin myös kortti "sulla on hyvät todennäköisyydet saada myöhemmin myös verenpainetauti". Ja tietysti raskausmyrkytysuhka oli jo tänään käsillä - lääkäri kyseli, onko ollut päänsärkyä ym. ja käski heti mennä vessaan mittaamaan proteiineja virtsasta. No, valitettavasti olin vessassa juuri käynyt, joten sitä mittausta ei kannattanut tehdä, ja juuri eilenhän oli neuvola, jota ennen mittasin proteiinit eikä siinä ollut mitään. Samoilla lukemilla meni Maudin raskaus alusta loppuun, eikä sitä myrkytystä tullut. Mutta onhan 130/100 tai 128/90 yms. liian korkeaa raskaanaolevalle... Neuvolassa saan vähän alhaisempia lukemia. Olen myös ymmärtänyt että myrkytys tulee, jos arvot yhtäkkiä nousevat rutkasti, ei silloin jos ne ovat koko ajan tasaisesti korkealla. Mutta no, ehkä tällä stressaamisella pian paineet ovat vielä korkeammat, joten hyväksyn sen että myrkytys on todennäköinen. Jos ei tässä kuussa niin ehkä ensi kuussa. Yritän myös hyväksyä sen, että kakkostyypin diabetes on tuloillaan... Jos ei nyt niin sitten kun olen 60v. Ei se sitten enää haittaa, kunhan se ei vaan raskaudesta jää päälle!

Vauvan puolesta en osaa pelätä. Sokeritippaan joutuminen ei maailmaa kaada vaan vauva hoidetaan kuntoon, sektio on jo koettu joten so what, ja tällä yhdellä desimaalilla tuskin vauvasta kasvaa viisikiloista makrosomista yksilöä, joten pahin ahdistuksenaihe on kai se tuleva oma diabetes sekä se, kuinka paljon kotimittaukseni tulevat heittelemään ja mihin pyöritykseen vielä joudun. Raskausmyrkytys olisi mielestäni vauvalle pahempi juttu. Eli nyt vaan syödään kurkkua ja meditoidaan niin pysyy kaikki arvot alhaalla! Ja kun painokaan ei enää saisi nousta, niin ei se kurkulla paljon nousekaan...

Tietysti täytyy nyt hankkia kotiin myös verenpainemittari eilen saamani sokerimittarin lisäksi. Ja tällä psyykkeen pirstaloitumisella vauva syntyy todennäköisesti kuukauden etuajassa psykiatrisella osastolla, missä puristan mittareita käsissäni mielipuolen ilme kasvoillani. Mutta ei hätää, tämä on viimeinen lapsi, tällaista settiä en halua enää kokea. Tässä on kadotettu vauva sinne minun Riskeihini. Itse ainakin olen kadottanut sen, koska nyt elämä pyörii pelkän ruuan ja eri arvojen mittailujen ympärillä, jotta kaikki olisi vain mahdollisimman matalaa, ja jotta en vain enää lihoisi, joten toivottavasti kukaan ei enää sano minulle että "nauti nyt viimeisistä kuukausista!" Raskaus ei ole mitään nautinnollista muutenkaan - se on iskiasta, liitoskipuja, mahdollista oksentelua, närästystä, ahdistusta ja hormoniheittelyjä, epämukavanmallista kroppaa, loppuvaiheessa on vaikea jopa pukeutua saati kävellä edes kohtuullisia matkoja, eikä se vauvakaan vielä tunnu konkreettiselta koska sitä ei ole nähnyt (muuta kuin hurjannäköisissä ultrakuvissa joissa kallossa ammottaa vain silmäkuopat ja selkäranka muistuttaa fossiilia), joten nyt on kuulkaas nauttiminen kaukana.

Tiedän, että ylireagoin ja ahdistun tosi vähästä, monet käyvät nämä asiat rutiininomaisesti läpi joka raskaudessa ja kaikki selviävät hyvin, mutta minä en ole semmoinen ihminen. Rouva P jo tarjosi apuaan sanomalla että he kyllä tulevat Maudia hoitamaan jos joudun sairaalaan. Eihän tässä kai nyt vielä NIIN huonossa hapessa olla?! Lääkärinkin mielestä kaikki on ihan hyvin - mitä nyt oli pakko heitellä noita riskejä joka toisessa lauseessa. Nyt on terveysiltapalan aika (onneksi minulle ei tuputettu sitä kuutta palaa leipää vaan hoitaja sanoi että ei ihan karppausta vaan sinne päin!), joten heipat! Jos katoan pitkäksi aikaa, olen saanut kaikki taudit samana päivänä ja makaan sairaalassa henkitoreissani.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Maailma romahti nolla piste yhteen

Olen lamaantunut. Päivähoitosyyllisyyteni ja kaikki aiemmat panikoinnit hävisivät, kun sain tietää että minulla on raskausdiabetes. Olen kauhuissani, saan ahdistuskohtauksia (eli kiitos että nappeja saa syödä vaikka on raskaana), itken, pelkään, haukun itseni lyttyyn läskinä mässäilijänä ja olen aivan varma, että ongelmahan tästä vain pahenee ja lopulta jo ensi vuonna minulla on myös kakkostyypin diabetes. Ja miksi pelkään aina pahinta? Olisiko geeni- tai kasvatusvirhe... rouva Poloniushan jo visioi että nyt vauvaa ei tulekaan vaan se kuolee! Heko heko.

Paastoarvo oli 0,1 yli sallitun raja-arvon eli monet ovat minulle virkkoneet, ettei tämä edes ole mikään kunnon/oikea raskausdiabetes, mutta niin se vain on, että jos yksikin arvo ylittyy, diagnoosi annetaan, ja paastoarvon heitto kertoo siitä, että insuliinituotanto on häiriintynyt. Piste. Vain yksi tosin on sitä mieltä, että kunhan vain teen niin kuin sanotaan, vältyn elinikäiseltä riesalta, muut ovat samaa mieltä kuin minä, että ei todellakaan kannata alkaa vetää KUUTTA palaa leipää päivässä. Mieluummin vähähiilihydraattinen ruokavalio kuin leivän ja puuron tukkima takuuvarma sokerinsotkijasetti. Hedelmistä luopuminen harmittaa, mutta parasta nyt on yrittää kaikkensa, jotta meille kummallekaan ei satu mitään ikävää. Suklaata ja pullaa ei tarvitse kukaan, mutta se surettaa, että herkutonta dieettiä kannattaa nyt todella noudattaa koko loppuelämä, ettei se "oikea" diabetes sitten yllätä liian aikaisin.

Se vain ottaa kupoliin, että tunnen myös noin 90-kiloisia äitejä, jotka ovat eläneet raskausaikansa enimmäkseen kekseillä eivätkä ikinä laihtuneet lapsen/lasten jälkeen, mutta ei niillä ole ollut mitään ongelmia missään arvoissa. Minulla taas on kaikki. Verenpaine aiheuttaa huokailua neuvolatädissä ja nyt vielä tämä takaisku. Ja oikeasti olen aina syönyt tosi terveellisesti, mitä nyt ehkä karkkia ja suklaata liikaa, mutta paremmin kuitenkin kuin nuo toiset mammat. Ja ne kaksi rd-mammaa jotka tunnen henkilökohtaisesti, ovat ennen raskautta olleet tosi laihoja. Eli se ei ehkä aina pidäkään paikkaansa että rd olisi enimmäkseen lihavien ongelma?

Hamletin ja herra Poloniuksen mielestä koko juttu on naurettava (desimaalin takia diagnoosi, ruokaohjeet ja kotimittaukset ym. vouhotus) eikä heidän mielestään minulla ole minkäännäköistä diabetesta, mutta eiköhän lääkäri tiedä asian paremmin kuin he. Kaikkien mielestä aiheutan vauvalle ja itselleni enemmän haittaa tällä mustalla kuilulla johon vajosin diagnoosin myötä, stressaamisella ja paniikkikohtauksilla kuin sillä 0,1:llä. Mutta rd:n riskit ovat sen verran mittavat, että ei tätä voi kevyesti ja välinpitämättömästi ottaa.... Ensi viikolla on kaiken maailman lääkäri- ja hoitajakäyntejä, joten ehkä sitten olen vähän viisaampi, mutta rauhallisempi ehkä en.

Arkkuahan tässä saa alkaa rakentaa?!

maanantai 9. syyskuuta 2013

Säästöt ja sosiaalitapaukset eli subjektiivinen päivähoito-oikeus, kas siinä pulma!


Olen lattea kiskova laiska paska, läskipersemutsi, joka ei kahta kertaa miettinyt, jaksaako ipanansa hoitaa kun haaransa levitti ja makasi vaan kotona porsimassa lisää tenavia maailmaan.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisesta minulla taitaa olla enemmän kysymyksiä kuin mielipiteitä tai ainakaan faktatietoa, mutta Moon Mamman inspiroimana kannan korteni kihisevään kekoon. En kannata minkäänlaista päivähoitoa alle 3-vuotiaalle ja periaatteessa olen sitä mieltä, että jos lapsia tekee, ne on jaksettava itse hoitaa. (Olen siis muinoin ollut suivaantunut esim. Enidin kommentista, kun keskustelimme, kannattaako tehdä toinen lapsi ja jaksanko sitä, koska hän tokaisi itsestään selvänä asiana että laitat Maudin sitten tietysti tarhaan kun vauva tulee, noin ne muutkin tekee! Minusta asia ei mene ihan noin.) Nyt kuitenkin olen tilanteessa, jossa Maudin seuran- ja tekemisentarve kasvoi jo alle 3-vuotiaana sellaiseksi, että senhetkisessä uupumuksessani katsoin parhaaksi hakea sille hoitopaikkaa syksystä alkaen. Haaveet toisesta lapsesta olin jo haudannut tässä vaiheessa, kun sitten tarha-asioiden selkiydyttyä sekin yllättäen ilmoitti tulostaan. Olen ollut sen verran skeptinen (ilman mitään järkevää syytä) tämän lapsen todelliseen maailmaansaapumiseen, että en ole edes miettinyt asiaa vauva plus esikoisen päivähoito ennen kuin nyt, kun alan uskoa että sisarus todella tulee, ja kun hallitus päätti rajoittaa päivähoito-oikeutta lapsilta, joiden perheeseen syntyy vauva.

Ensireaktioni kaikkiin perheuudistuksiin oli tapani mukaan tietysti massiivinen paniikki. Ensinnäkin, jos perheessä ei ole isää, joka osallistuisi kotihoidontuen jakamiseen, saako yh koko potin vai vain puolet? Ja tähän blogien anonyymit kommentoijat sekä pahansisuiset palstamammat tietysti aina kommentoivat, että olisi kannattanut valita mies joka osallistuu perhe-elämään eikä levittää haarojaan rakkauden ensihuumassa ihan kelle vaan... Puolisohan on sellainen asia, joka nimenomaan valitaan kuin kaupan hyllyltä sellaisena kuin toivotaan ja kaikki menee aina suunnitelmien mukaan, ja kaikissa perheissä on tietysti mies ja nainen ja idylli kukoistaa. Toiseksi, entä jos esim. minä uuvun talvella vauvan kanssa enkä selviäkään kahden lapsen hoidosta yksin? Ja tähän tietysti vastaus, että oliko pakko paneskella se toinen kersa alulle jos ei jaksa hoitaa... On se kumma miten kaikki sosiaalitapaukset jaksaa niitä mukuloita tehdä mutta hoito sysätään yhteiskunnan vastuulle. Tähän minä voisin taas vastata, että on se kumma, miten ne uratykit ehtii vällyjen välissä peuhata ja kovasti haluavat niitä lapsia, mutta sitten ne pannaan liian pieninä päiväkotiin, kun ”ei se kotona oleminen ole mun juttu, töissä on kivempaa”, eli vaikka he veroja maksavatkin, yhtä lailla heidän pentunsa ovat yhteiskunnan hoidettavina, siitä viis, mitä asiantuntijat ovat mieltä alle 3-vuotiaiden tarhakypsyydestä... Titaniakin on pukannut kaksi villiä lasta maailmaan mutta kironnut, että vittu hän ei jää kipeitä lapsia kotiin hyysäämään, hän menee töihin kun siellä pääsee vähemmällä, niinpä molemmat tenavat aloittivat tarhassa alle vuodenikäisinä, ja voin sanoa, että se niissä kyllä näkyy.

Minua kiinnostaisi myös se konkreettinen euromäärä, joka syntyy (sekä tapa, miten se syntyy), kun nämä uudistukset toteutuvat. Olen vähän huono ottamaan kantaa näihin asioihin, koska minulla ei ole kotona miestä jakamassa hoitovapaata eikä työelämäkään koske minua, joten.... mutisen jotain mututuntumalta. Päivähoito-oikeuden rajoittaminen koskee minua, ja jos minut lasketaan ”sosiaalitapaukseksi” eli äidiksi joka erityisin sosiaalisin perustein saisi lapsensa pitää hoidossa yli 4 tuntia/vrk, niin siitä ehkä voin jotain sanoa. Mietityttää, olisiko noloa olla ”sosiaalitapaus” (no olisi!), joka saa pitää lastaan hoidossa, vaikka juo sitä lattea vauvan kanssa kotona. Mietityttää, onko järkevää sekä roudauksen että päiväkotien päiväohjelman kannalta raahata vauvan kanssa esikoinen tarhaan vain 3-4 tunniksi joka päivä, vai olisiko esim. 5-6 tuntia vaikka kolmena tai neljänä päivänä viikossa järkevämpi systeemi kaikkien kannalta. Jos haluaa, että hoidossa oleva lapsi saa kaverisuhteita ja mielekästä tekemistä päivälle, 3-4 tunnin hoito ei ehkä ole järkevää, ellei päiväohjelmaa sitten rakenneta niin, että koko aamupäivä on erittäin virikkeellistä varhaiskasvatusta (eli aikuisen ohjaamaa toimintaa) ja loppupäivä sitä nukkumista ja vapaata leikkiä.

Ja minkäikäinen lapsi sitten tarvitsee varhaiskasvatusta? Mielestäni viimeistään 4-vuotiaana sille olisi tarvetta, koska nykyään ei taida pärjätä sillä, että aloittaa ryhmässä olemisen vasta esikouluiässä ja siihen asti liehuu äidin helmoissa kyökin puolella. Eli periaatteessa voisin siirtää Maudin tarhan aloitusta vielä miltei vuodella, mutta sitten ainakin lapsiparalle tulisi tunne, että hänet pannaan pois perheestä tarhaan kun tuli vauva. Ja koska nyt on menossa päiväkotiintottumisvaihe, kaikki eroahdistukset sun muut olisivat uudelleen edessä ensi keväänä tai ensi syksynä. Ehkä se jatkuva eestaas hiissaaminenkaan ei ole hyväksi. Niin ja vielä Keltikangas-Järvisen näkemys... mielenkiintoista, että kotihoito ja perhepäivähoito eivät täytä varhaiskasvatuksen kriteereitä. Ja hänen mielestään kaikilla yli 3-vuotiailla tulisi olla oikeus varhaiskasvatukseen. (Eikä se tietenkään tarkoita sitä että lapsi olisi jossain 8 tuntia päivittäin!!)

Syyllistyvä Ofelia ajattelee, että vie nyt hoitopaikan joltakulta sitä oikeasti tarvitsevalta eli työssäkäyvän lapsen vanhemmalta, mutta onko se mikään säästö, jos kaikki esikoiset otetaan kotiin kun perheeseen tulee uusi vauva, sitten nykymaailman huonoilla tukiverkostoilla olevien perheiden äidit uupuvat ja jossain vaiheessa kolkutellaan sossun ovia, tai jos lapset ovat vain osa-aikahoidossa, jolloin ryhmäkoot aamuisin kasvavat, koska määrällisesti kaksi osa-aikaista lasta = yksi lapsi eli sisään saa ottaa taas lisää lapsia. Tuskin kuitenkaan päiväkotien työntekijämäärää lisätään? Eli hoidon laatu huononisi aamupäivisin. Ja jos harvoissa perheissä isä jää kotiin kotihoidontuelle, niin tällöin tarhat täyttyvät myös yhä pienempinä hoitoon tulevista lapsista, ja jos päiväkodit ovat nyt jo täynnä ja kunnilta leikataan 2 miljardia euroa, niin miten ajateltiin järjestää tämä hoidon kasvava tarve? Alle 3-vuotiaiden ryhmissä kun saa olla lapsia vähemmän kuin yli 3-vuotiaiden ryhmissä.

Toisaalta herää kysymys, että jos isien palkka alkaa nelosella ja äidin ykkösellä, eikö tuollaisilla perheillä juuri ole varaa siihen että isäkin jää hoitovapaalle? Noin suuresta palkastahan miehen on helppo säästää sitä 1,5 vuotta varten jonka olisi kotona lapsensa kanssa. Mutta ehkä kaikilla on se ylisuuri asuntolaina, joka on eurolleen mitoitettu tulojen mukaan ja ihmiset maksavat mieluummin kiviseinistä kuin oman lapsensa hoitamisesta kotona? Ja jos taas näiden uudistusten myötä päivähoidossa olevien lasten määrä jotenkin vähenisi, silloinhan voitaisiin ainakin katsoa, että päiväkodit eivät tarvitse lisäresursseja! Lapsiin kun näköjään ei kamalasti haluta rahaa pistää.

Monet perustelevat esikoisen tarhasta pois ottamista myös sillä, että lapsi ei tarvitse mitään ihme virikkeitä, kotona olo äidin ja vauvan kanssa riittää, ja onhan sitten avoimia päiväkoteja, kerhoja ja leikkipuistoja. Hmm.... Vaikka olenkin ollut aika aktiivinen äiti, Maud silti on selkeästi ilmaissut haluavansa leikkiä kaverin kanssa, hän roikkuu kotona ollessamme miltei jatkuvasti minussa, haluaa ulkoilla paljon, haluaa kommunikoida yms. Vaikka saankin silti hyvin hoidettua kotityöt, ei ole mukavaa usein joutua sanomaan lapselle että ”ei nyt, kun tämä-ja-tämä pitää hoitaa ensin”, ja koska vauva sitoo äitiä erittäin paljon ainakin ensimmäiset kuukaudet, minua kyllä ahdistaa ajatella, miten kaikki vauvan vaatima huomio on pois Maudilta, jolla ei ole isää, joka tulisi illalla kotiin leikittämään tai päästämään äitiä lepäämään. Ja koska vauva syntyy talvella, kovilla pakkasilla mikään ulkoilu ei tule kysymykseenkään, jolloin olisimme siis kaikki kolme tiukasti neljän seinän sisällä, ja neljää ikävuotta lähestyvä aktiivinen tyttö saisi vain tyytyä siihen, että täällä ollaan ilman kavereita väsyneen äidin kanssa ja odotetaan kevättä että pääsee pihalle. Leikkipuistoissa on jotain toimintaa kyllä, mutta lapsia siellä ei juuri ole kuin kesäisin, iltapäivisin sinne ei toivota pieniä lapsia koska silloin siellä mekastavat koululaiset, avoimia päiväkoteja en tiedä Helsingissä olevan ainuttakaan, ja lähin eli bussimatkan päässä oleva kerhotoiminta on seurakunnan kerho, johon en lastani laittaisi mistään hinnasta. Ei uskontoa lapsille, kiitos. Ja koska kunnat joutuvat säästämään, tuskin on siis luvassa lisää kerhotoimintaa sun muuta aktiviteettia kotona oleville lapsille!

Olen onnekas, koska Maud sai paikan lähellä olevasta suositusta pienestä päiväkodista, josta olen kuullut pelkkää hyvää, ja olen kiinnostunut siitä, koska nämä kaikki uudistukset astuvat voimaan, mikä on se konkreettinen säästö, ja kenen kannalta tätä asiaa pitäisi katsoa. Lasten oikeuksien (lapsilla on oikeus myös vanhempiinsa, ei pelkkään varhaiskasvatukseen!), vanhempien oikeuksien vai rahatalouden kannalta? Jos perheenäiti uupuu ja sairastuu, se saattaa tulla kalliimmaksi (äidin hoito, lapsen mahdollisten myöhempien ongelmien hoito, jopa mahdollinen huostaanotto jne.) kuin päivähoito... Ja kyllä, myös terve ihminen voi uupua lapsen kanssa tai sairastua psykoosiin synnytyksen jälkeen, joten ei ihan kannata ajatella niin, että turha lisääntyä jos ei jaksa lasta hoitaa, tuollaista asiaa ei voi tietää etukäteen, miten itse kullakin tulee menemään.

Lopuksi ne inspiroivat linkit: 

Neljä tuntia riittää

Ja Suoli24 jaksaa aina tirskahduttaa!! Tuli vähän mieleen Desdemona, jonka mielestä työkkärissä on vain työhaluttomia ihmisiä, ja että töitä kyllä on tarjolla mutta ihmisille ei kelpaa. Ei voi edes olettaa että saa oman alan töitä tai kivan työn josta tykkää, ja hän ainakin menisi kaupan kassalle, jos muuta ei olisi tarjolla. Luulenpa vain, että Desdemonaa ei kassalle palkattaisi aiemman uraputken ja koulutuksen takia – olisihan selvää, että hän lähtisi kassalta viuhahtamalla kun oman alan työ löytyisi! Ja joo, Desdemona on riuska yksinhuoltaja joka on tietoisesti pukannut lapsia maailmaan yksin ja pitänyt toista lasta osa-aikahoidossa kun toinen syntyi, koska kotona oleminen alkoi esikoiselle olla liian pitkästyttävää, lällällää.... 

Puolet ajatuksista varmaan unohtui mutta ehkä jatkoa seuraa.