lauantai 24. elokuuta 2013

Juttuja joita olen ajatellut jakaa

Omakotitalo on työleiri. Mahtavaa. Lapsena minäkin haaveilin, että perheemme asuisi omakotitalossa, mutta nyt järkevänä aikuisena pidän omakotitaloa painajaisena. Liljapuutarha olisi tietysti hieno, mutta olen sen verran allerginen ja hyönteiskammoinen, että jäisi liljat hoitamatta ja nurtsi leikkaamatta. Kerrostalon ihanuudet ovat lukuisat: naapurit ja apu lähellä, siivoaja hoitaa porraskäytävän, huoltoyhtiö jne. pihan, vuokralla asuessa ei tarvitse kuin soittaa huoltoyhtiöön, kun joku paikka hajoaa, niin pimpom, oven takana odottelee huoltomies ja hoitaa hommat käden käänteessä. Omakotitalo tarkoittaa yleensä myös massiivista lainataakkaa, mikä tarkoittaa massiivista työtaakkaa ja pakollista uraputkea, joten sen lisäksi että hoidat sitä lukaaliasi, huolehdit jätteistä, lämmityksestä ja kaikesta, raadat vielä töissä koko ikäsi, jotta saat maksettua sen valtavan talosi. Sitä paitsi korkeammalla on kiva asua kuin maan rajassa! (Tosin en nytkään asu korkealla vaikka noin yli kolmannessa kerroksessa asuminen kivaa olisikin.)

Vain hullu kierrättää. Hmm, juuri mietin, missä säilyttäisin yhtä palanutta energialamppua, koska niiden keräyspiste on paikassa jonna harvemmin osun, ja yhtä sinne ei kannata viedä, joten pitäisi noillekin säätää oma nyssykkä pikkuiseen roskiskaappiin. Harva tässä taloyhtiössä kierrättää edes biojätettä. Yksin naapuri ei kierrätä sen takia, että hänen miehensä on ollut jätehuollossa töissä, ja tämä kertoi että biokaatis on usein niin täynnä, että sinne ei voi viedä mitään, joten joka tapauksessa biojätteet kaadetaan sekakaatikselle. No voi sun...

Täysikuu vaikeuttaa nukkumista. No eipä muuta kuin näin on, aamen!!!

Älykkäät ihmiset muita harvemmin uskovaisia. Ilmankos minä aina järkeistän huuhaajuttuni ja kristillisistä hapatteista luovuin jo aikoja sitten! Hehee....

Joutilaisuus on viimeinen tabu. "Useimpien työläisten elämä tähtää siihen, ettei olisi enää pakko mennä töihin. Silti koulutus, julkinen keskustelu ja viihdeteollisuus perustuvat oletukseen siitä, että palkkatyö on elämän suurin sisältö." Jokaisella työpaikalla kaikuu joka maanantai valituksia siitä, miten taas on maanantai ja pitää koko viikko jaksaa ja kylläpä on tahmeaa taas työnteko, perjantaita ja perjantaipulloa sekä kesälomaa ja kesäkaljakoreja odotetaan kuin kuuta nousevaa. Mutta silti nämä samat ihmiset paasaavat, miten töitä pitää tehdä, koska se tuo elämään rytmin ja sisällön. Jostain syystä he muutoin antavat kuitenkin ymmärtää, että heidän elämänsä sisältö on jossain ihan muualla... Käsittämätöntä. Olisivat iloisia siitä, että työpaikka on, työtä saadaan tehdä, ja että elämässä tosiaan on se muiden sanelema pakkorytmi. Minä kun ainakin olen iloinen omasta työelämän ulkopuolella olostani ihan rehellisesti, eikä se edes tarkoita sitä, että elämässäni ei olisi rytmiä ja sisältöä! Ehkä nuo valittavat työläiset ovat kuitenkin salaa kateellisia vapaudesta? Ja koska kuitenkin aina on myös niitä, jotka aidosti rakastavat työntekoa ja ahdistuvat yksin omassa seurassaan kun joku toinen ei sanele päivittäistä ohjelmaa, niin ei yhteiskunta kaatuisi siihen, jos joutilaisuutta vähän lisättäisiin. Sillä voitaisiin saavuttaa parempaa terveyttä sekä fyysisesti että psyykkisesti ja turhan työn vähenemistä eli turhan krääsän tuottamista maapallolle.

Seuraavaksi hieman ehkä tunnelukkoasiaa ja yleistyksiä miessukukunnasta.

perjantai 23. elokuuta 2013

Riippumattomuus ehto romantiikalle - eikä sekään takaa mitään

Väsyttävät kaksi viikkoa takana, joten tulen tässä varmaan toistamaan itseäni. Onneksi Maudin päiväkotiura on alkanut loistavasti! Tarhassa on kivaa, hoitajat ovat päteviä ja ihania, suurin osa lapsista on söpöjä ja kilttejä, Maud otetaan mukaan leikkeihin, hän viihtyy siellä ja syö hyvin. Olen tyytyväinen! Ainoa huoletusasia on Oberonin poika, noin viisivuotias, joka käyttäytyy aika erikoisesti. Hän kulkee tarhassa nyrkit pystyssä, muksii ohimennen kaikkia, lyö kepillä muita pyllyyn, nyrkillä mahaan tms. ja saa usein muut itkemään, ja jos lasten välillä syntyy kiistaa ja tilannetta mennään selvittelemään, niin Oberonin poika se siellä suhmuroi ja on aiheuttanut kriisitilanteen. Seurasin viikon verran koko päivän tilanteita, ja kaikki oli toistuvaa: poika löi ilman syytä, jopa monta kertaa päivässä, ja vaikka hoitajat puuttuivat heti asiaan, sillä ei ollut juuri mitään vaikutusta. Poika löi ilmeettömänä ja yhtä ilmeettömänä pyysi muodon vuoksi anteeksi. Olin vähän ihmeissäni. Välillä se menee maahan makaamaan eikä oikein reagoi mihinkään eikä suostu nousemaan ylös, kaikessa se hangoittelee vastaan ja hakee hirmuisesti huomiota. Ja tätä on kuulemma ollut jo koko viime vuoden, kuulin toiselta äidiltä. Aika ikävää muille perheille, koska tuskin kukaan innoissaan odottaa, milloin heidän lastaan taas muksitaan... Kotipihassa Oberonin poika käyttäytyy ihan samalla tavalla, tönii lippistä pois pienempien päästä, nimittelee muita kakkanaamaksi tai rääksi jne. ja veljensä kanssa ottaa sellaisia otteluita että itkuakin jo tuherretaan. Vanhemmat ovat kotona, jos äiti ylipäätään on kotona, ja ehkä ne eivät jaksa enää tuota ja heittävät lapset pihalle leikkimään tai sitten he pitävät tätä normaalina poikien kehitysvaiheena, koko nahistelumeininkiä.

Minä juoksen vain hoitamassa asioita päivisin ja olen siivoillut kotia vauvaa varten. Yhtäkkiä olisi unelma kolmiostakin toteutunut (!!!), mutta sitten tulikin sellainen käänne, että se asunto vapautuu myöhemmin, ja eihän minulla olisi siihen ollut varaakaan. Vaikka tällä alueella on tämän yhtiön edullisimpia asuntoja, silti Kelan ja sossun tuet eivät tule vastaan vuokrissa. Kolmio saisi maksaa 740-890 euroa, ja eihän tuolla hinnalla tahdo aina saada kaksiotakaan... Pysymme siis tässä pikkupesässä tyytyväisinä, nautimme hyvästä rahatilanteesta ja luovumme osasta huonekaluja, tavaraa ja vain järjestelemme paikkoja uudelleen. Onpahan vähemmän siivottavaa ja poikaset aina lähellä! Eihän ihminen niinkään tilaa tarvitse vaan tavara. Ja nyt voi sitten huoletta ostaa lapsille vaatteita ja kaikkea tarpeellista sekä säästääkin. Vasta myöhemmin voi harkita muuttoa isompaan. Kauheinta olisi olla väsynyt yksinhuoltaja ja vielä köyhä! Köyhyydestä ja rahapaniikista minulla on sen verran kokemusta, etten pysty siihen kaaokseen enää.

Tiina kirjoitti aiheesta, joka minullekin on valitettavan tuttu. Tunteet eivät vain kohtaa, paitsi elokuvissa. Tässä hormonimasennuksessani olen itkenyt silmät päästäni omaa rakkaudetonta kohtaloani, sitä että olen väkisin yrittänyt olla ihmisen kanssa joka tuntui alusta asti väärältä, jonka kanssa ei ollut mitään alkutunnetta, sitä että nyt uuden toukan myötä joutunen olemaan ainakin seuraavat 3 vuotta edelleen yksin, sitä että olen aina syrjästäkatsoja, kun muut ympärillä pariutuvat tai elävät perheidylliään. Olen lisäksi raivokkaan kypsynyt ihmisten kommentteihin siitä, miten nyt vaan pitäisi nostaa häntä pystyyn ja ajatella että masussa kasvaa ihana tyttövauveli, miten ensin pitää oppia olemaan onnellinen yksin ennen kuin voi löytää ketään, miten ensin pitää löytää oma voimansa ja se mitä on tässä elämässä tullut tekemään, miten pitää ensin tulla taloudellisesti ja kaikin tavoin itse toimeen ja olla riippumaton kenestäkään, ennen kuin on valmis parisuhteeseen, miten rakkaus tulee sitten kun ei enää tarvitse ketään eikä odota mitään jne. jne.

Aika vitun iso taakka pienelle uudelle ihmiselle, jos sen pitäisi korvata äitinsä parisuhde-elämä! MUR. Miten vauvasta ja parisuhteettomuudesta voi edes puhua samassa lauseessa, lapsi ja puolisohan ovat kaksi ihan eri asiaa! Miten suru siitä, ettei ole koskaan saanut seurustella molemminpuolisesta tunteesta, olisi ikinä korvattavissa ilolla siitä että saa toisen lapsen? En osaa yhdistää näitä ollenkaan. Ja kuinka kauan pitää olla onnellinen yksin? On minulla niitäkin vaiheita ollut, kuten monella sinkkuystävällänikin - mutta eivät hekään silti ole vieläkään saaneet ketään. Ja ovatko kaikki muut muka niin riippumattomia kenestäkään? Toiset saavat vielä nelikymppisinäkin raha-apua kotoaan ja silti voivat löytää kumppanin, toiset vinkuvat että eivät edes osaa olla yksin ja niinpä heille aina löytyy jostain seukkailukumppani. Vaaditaanko minulta jostain syystä enemmän kuin muilta? Ja kuka vaatii? Ystävät, selvänäkijät, psykologit ja maailmankaikkeus? Niiltähän noita kommentteja tulee (öh, siis maailmankaikkeudelta ei tule kyllä mitään takaisin vaikka sinne kuinka huutelisi!).

Ja miten niin muka ulkonäöllä ei ole merkitystä? Palstat ovat täynnä juttuja siitä miten kauniilla ihmisillä on aina enemmän mahdollisuuksia, ja sanoihan äitikin että Cordelia voi koska tahansa löytää jonkun kun on niin nätti. Mutta jos minä valitan että en saa ketään kun minulla on paksut jalat ja ilman meikkiä olen syvimmän valtameren olmi, ihmiset ärtyvät ja sanovat että sisäinen kauneus on tärkeintä. Mutta miten se voisi edes olla tärkeintä, koska ulkonäkö on se, mitä ensimmäisenä tuntemattomasta näkee ja sen perusteella yleensä arvioidaan lähestytäänkö toista vai ei...

Ja sadanneksi, aina kun tulee torjutuksi, siihen ei koskaan totu (vaikka aina kuvittelen että tähänhän olen jo rutinoitunut), ja minulla kestää KAUAN unohtaa ihastus ja päästä siitä yli. Silloin on ihan turha tulla neuvomaan että etsit nyt vaan uuden kohteen, hankit laastarisuhteen, löydät jonkun toisen. En minä ole nopea, en voi ihastua keneenkään jos joku muu on vielä mielessä, kiinnostun harvoin kenestäkään muutenkaan, laastarisuhteita en ole koskaan tajunnut (ja miten sellaisen edes saisin jos en saa mitään muutakaan???), ja väkisin hakemalla ei nyt ainakaan ketään löydä, ei edes siihen että unohtaisi jonkun toisen! Mutta ehkä nämä neuvot ovat sopivampia niille pinnallisille porskuttajille.

Yksi syy yksinäisyyteen on kuulemma myös astrologinen karttani ja menneet elämäni. Nyt on aika seisoa omilla jaloillaan ja opetella olemaan yksin, kun on edellisissä elämissä aina ollut niin tiiviisti suhteessa, ja astrologisella kartalla on vain vähän ihmissuhdekarmaa jäljellä, ja jos sitä ei ole, ei ole enää potentiaalisia kumppaneitakaan joiden kanssa karma pitäisi käydä loppuun. Tämä ei lohduta minua tippaakaan. En halua tuollaista karttaa, karmaa enkä mitään, haluaisin että osaisin jo seisoa omilla jaloillani, että olisin jo itsenäinen ja riippumaton, ja että minulla olisi tässäkin elämässä mahdollisuus molemminpuoliseen rakkauteen. En halua Maudin siskon niskaan kaataa semmoista taakkaa, että kuules, olen niin onnellinen sinusta etten tarvitse miestä ollenkaan ja keskityn nyt vain sinuun, eli saat luvan korvata minulle parisuhteen! Vauvaa hoivataan ja hoidetaan, miehen kanssa asioita jaetaan...

Sillä tavalla olisi elämä helpompaa, jos vauva täyttäisi ajatukset ja päivät niin, että unohtaisin koko romantiikan, etten ehtisi ajatella mitään näitä asioita enää. Paitsi silloin kun törmään Oberoniin ja hänen perheonneensa. Olen silti jo suurimmaksi osaksi hyväksynyt sen, että he ovat onnellisia yhdessä enkä merkinnyt Oberonille mitään, mutta ajoittain ahdistus palaa. Sekin pitää vain kestää, koska muuten kaikki on niin hyvin.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Järjettömän sekava kirjoitelma ihmisten ristiriitaisuuksista

Minulla on outo olo. Tämä raskaus on ahdistusraskaus, mutta jos ei ole fyysisiä oireita niin jotain pitää olla, eli psyykkisiä sitten. Viikon päästä ollaan jo puolessavälissä! Milloinkahan alan oikeasti uskoa että uusi vauva tulee...? Pelkään kaikkea kummallista mitä sille voisi sattua. Jos vasta laitoksella tajuan että ohoh, minulla on toukka sylissä, niin siinä saattaa tulla sopeutumispaniikki, hehe!

Viimeisin vierailu Poloniuksilla meni paljon paremmin kuin edellinen. Veikkaisin, että rouva Polonius säikähti ylenpalttista reagointiani ja raivoamistani ja oli siksi kovin rauhallinen eikä saanut kohtauksia. Jostain syystä koin silti ilmapiirin raskaaksi, painostavaksi, tukahduttavaksi, kuolleeksi ja ahdistavaksi. Keveyttä, iloa ja stressitöntä oloa kaivattaisiin sinne, mahdollisuutta olla oma itsensä ja vapautunut. Aivan kuin olisin ollut sieni joka imee ympäristön tunnetilat ja "henkiset energiat" itseensä, siksi olinkin uupunut ja erittäin ahdistunut kotiin päästyäni. En kyennyt ollenkaan olemaan kiitollinen kaikesta hyvästä oleskeluni aikana, vaikka olisi pitänyt. Jos keskittyy hyvään ja on kiitollinen asioista, hyvän määrä lisääntyy. Mutta olin niin tukahtunut ja mieli maassa, että lamaannuin tuon kiitollisuushomman kanssa.

Paras juttu oli se, kun rouva P elätteli toiveita, että Laertes jonain päivänä kohtaisi elämänsä miehen ja saisi rakkauden ja ehkä lapsia. (Laertes ei ole koskaan halunnut lapsia, mutta mielihän voi muuttua, kuten minulla.) Ihmettelin rouva P:lle, miksi hän sitten minulle jokin aika sitten sanoi, ettei tässä iässä enää rakkautta tule, turha edes kuvitella. Rouva P vastasi hämmästyneenä: "No niin ei SULLE! Sinä olet jo yhden miehen saanut ja sulla on lapset." Eli siis kukaan yh ei voi enää koskaan pariutua, koska elämässä on rajallinen määrä puolisoita ja rakkautta, se on jo käytetty, ja kuka nyt vieraan lapsia huollettavakseen ottaisi. Paitsi kerran tosin rouva Polonius totesi Cordeliasta (yh), että hän varmaan löytää uuden miehen nopeasti koska on niin nätti. Ok, siis muille kaikki on mahdollista, mutta ei suinkaan minulle.

Kävin läpi jotain tajuamisvirtaa viikon aikana: miten negatiivisessa ja lannistavassa ympäristössä olemmekaan kasvaneet. Jatkuvaa nollaamista, dissaamista ja moittimista virheistä. Onko ihme, jos kumpikaan meistä ei usko ollenkaan itseensä, mahdollisuuksinsa eikä mihinkään? Me emme osaa mitään, emme ole lahjakkaita missään, meitä ei voi rakastaa jne. Järki sanoo toista, mutta sisin tuntemus on paljon voimakkaampi kuin järki. Minä olen sentään jotain uskaltanut yrittää, Laertes juurikaan ei.

Artemis on sitä mieltä, että positiivisesti ajattelevilla ihmisillä on ollut hyvät vanhemmat. Muut eivät pysty luottamaan elämään niin paljoa. Vaikka käyn läpi "Taikavoima"-kirjaa, minun on silti vaikea uskoa kaikkeen. Ja jos et usko, vetovoiman laki ei toimi. Ihmisen pitää täysillä uskoa siihen, että saavuttaa haluamansa asiat ja kaikki on mahdollista, pienikin epäusko murentaa vetovoiman lain. Ja koska minulla on sisimmässäni varma tieto siitä, että elämässä voi käydä hyvinkin huonosti eikä mikään ole varmaa (jatko kuntoutustuelle, vauvan tulo, uuden miehen löytäminen...), romutan jatkuvasti mahdollisuuksiani epäilemällä.

Joskus luulen myös, että positiivinen ajattelu on voimakas defenssi negatiivisille asioille, joita ihmiset eivät suostu hyväksymään itsessään tai elämässään. Fanaattisilta positiivisilta ajattelijoilta puuttunee myös kyky empatiaan. Kun puoliksi itkin Desdemonalle, etten ole päässyt yli Oberonista (en maininnut nimeä, hän ei tuolloin tiennyt kenestä on kyse), Desdemona tokaisi heti, että tuo on pientä, hänen ystävällään on todettu vakava sairaus ja lapsia on, mihin hän lapset laittaisi jos sairastuisi vakavasti. Totta kai aina jollakulla on maailmassa asiat huonommin kuin itsellä! Pitääkö minun alkaa sitten vedota Palestiinaan tai Afrikan ongelmiin, kun Desdemona seuraavaksi valittaa, miten taas ovat lapset sotkeneet pihaleikeissä uudet vaatteensa? Olisi onnellinen että hänen lapsensa liikkuvat eivätkä ole halvaantuneita! Niinkin voisi olla.

Desdemona myös kielsi täysin koko Oberon-asian (kun hänelle selvisi kenestä on kyse). Hänen oli vaikea uskoa, että se kiltti ja kunnollinen mies tekisi mitään tuollaista, se oli vain kännimoka jne. Luulenpa, että hänen oli vaikea hyväksyä sitä, että myös onnellisessa parisuhteessa olevat voivat joskus ihastua johonkuhun toiseen tai osoittaa kiinnostusta, koska hän itse haluaa sen Suuren Rakkauden, jossa mies omistautuu lopun elämäänsä vain hänelle. Jos tällaisia episodeja voi käydä myös kunnon miehille, sehän romuttaisi hänen uskonsa rakkausidylliin! Siksi se on pakko torjua.

Ja mikä helvetin lyttäävien kommenttien imuri minä oikein olen! Nämä samat ihmiset, jotka vähättelevät kokemuksiani ja nollaavat ne, kuitenkin odottavt minun ajattelevan positiivisesti ja olevan optimisti! Ensin kuuntelen vuosia äitiä, sitten Kelan terapeuttia joka sanoo että miehet eivät etsi suurta rakkautta, olen liian outo ja erilainen ja pelotan miehiä, olen 10v kehityksestä jäljessä, hyvä työ voi korvata parisuhteen jne., sitten joitain ystäviä, jotka tokaisevat että en merkitse Oberonille mitään jne. jne. Nämä samat ihmiset kuitenkin odottavat, että uskoisin itseeni ja mahdollisuuksiini, että minäkin voin saada uuden miehen, minuun voi ihastua ja vaikka mitä. Miksei minulla ole samaa itsevarmuutta kuin muilla, että voisin pokkana heittää samanlaisia kommentteja muille? Kun ihmiset kertovat, miten joku oli niin ihastunut niihin, sanoisin vain että ei se ollut mitään todellista, sinä ylitulkitsit tilanteita, antaisin samalla kaavalla takaisin? Olen vuosia kuunnellut ihmettelyä, miksen usko itseeni ja mahdollisuuksiini, mutta kun suunnittelen ja toivon jotain, nämä samat ihmiset kommentoivat että juu mutta ei se parisuhde nyt ole mahdollinen tai ajankohtainen, ei se lapsi nyt ole ajankohtainen jne. Minulla ei olisi MITÄÄN, jos olisin kuunnellut muita!

Ja kun minä olen ajatellut positiivisesti esim. Oberonista, olen saanut kuulla ettei se ole todellista ja ylitulkitsen sitä miestä. Miksi minä teen aina kaiken väärin? Miten ne muut aina osaavat muka tulkita oikein? Miten muilla aina olisi ollut "todellisia" juttuja, minulla ei? Kuka sen määrittelee, mikä on todellista? Ja miksi näillä kaikilla yksinhuoltajilla ei sitten jo ole sitä Suurta Rakkautta ja uutta miestä, jos he ovat niin osaavia näissä asioissa???  Miten minun positiivinen ajatteluni on pilvilinnoissa elämistä, ylitulkintaa ja vaikka mitä kummaa, mutta muiden sallittua ja oikeaa?

Manta menee jopa niin pitkälle kaikessa, että uskoo Maudin ykköstoivepäiväkotiin pääsyn olevan hänen hyvän tuurinsa ansiota! Hänen mielestään minulla on pääni päällä jatkuva sadepilvi ja olen huono-onninen (koska murehdin liikaa enkä aina ajattele positiivisesti), mutta hänen hyvän onnensa ansiosta Maudkin lopulta pääsi samaan ryhmään kuin Pontus. Minun kokemukseni taas on se, että vaikka kuinka pelkäisin pahinta ja olisin negatiivinen, hyviä asioita tapahtuu silti, vaikken yhtään niihin luotakaan. Olisiko elämäni helpompaa, jos olisin kiitollinen kaikesta etukäteen ja siten vain tilaisin hyviä juttuja elämääni, ilman pelkoa?

Alan siis kiittää pysyvästä eläkkeestä, isommasta asunnosta, vaikka suhteesta Oberonin kanssa, kaikesta mitä ikinä haluan, ja sitten vain saan ne, koska olen positiivinen! Vai pönkittävätkö positiiviset ajattelijat omaa oloaan sillä, kun hehkuttavat itsestään selviä asioita tai tuuria ja laskevat ne omaksi ansiokseen, jotta me muut tuntisimme olomme huonommiksi, kun emme "pysty" samaan? Haluavatko he kieltää omat ankeat asiansa koska ovat kateellisia muille, joilla ei niin paljon ongelmia elämässä ole, ja siten haluavat esittää kaiken olevan loistavasti, koska ajattelevat positiivisesti? He haluavat ottaa ansion asioista jotka ovat muille itsestään selviä (esim. uusi puhelin - sehän tuli vain koska oltiin kiitollisia ja positiivisia, muut sen sijaan vain ostavat sen kaupasta... mutta onhan se kadehdittavaa jollakulla on siihen varaa, siksi pitää keksiä tuo homma että maailmankaikkeus lahjoitti sen heille omien uskomusten ansiosta!).

En tiedä, mitä ajatella yhtään mistään, mutta olen taas kerran pikkuisen kypsähtänyt yliampuvaan positiiviseen ajatteluun. Enkä vain pysty ihan uskomaan, että kun olen kiitollinen kaikesta elämässäni, mm. puhtaasta ilmasta jota hengitän, elämäni muuttuu taianomaisesti.... Enkä kykene siihenkään, että järjettömässä ahdistuksessa etsin kiitollisuudenaiheita vaikkapa hyvästä ruuasta tai muusta, että sitten ahdistus ja vaikka rouva P:n jutut unohtuisivat ja tilanteet muuttuisivat, vain siksi että minä olen kiitollinen jostain asiaan liittymättömästä!

Tällä haavaa minulla on asiat erittäin hyvin ja olen kiitollinen kaikesta. Mutta silti minua ahdistaa sikamaisen paljon eikä henki kulje. Mitäköhän siis taas tein väärin...