tiistai 23. huhtikuuta 2013

Energiasyöppö aloittaa positiivisen ajattelun valtiossa jossa kaikki on liian hyvin

"Keskity positiiviseen, koska mitä enemmän ajattelet että vituttaa, sen enemmän vituttaa. Totta kai jokainen saa velloa omissa liemissään, mutta ei olisi haitaksi mt-ongelmaisellekaan olla kiitollinen siitä mitä elämässä on nyt jo. Hyväksy paskat asiat mutta älä ajattele niitä enempää, turhaan pilaa päiväänsä ikävien asioiden ajattelemisella. Täytä ajatuksesi hyvällä mitä on, muuten teet arjestasi ankeaa turhaan. Keskity positiiviseen ja ole kiitollinen."

Lainaus hieman lyhennettynä ja muokattuna Mantalta. Koska säännöllisin väliajoin saan kuulla olevani negatiivinen ihminen (ja koska monet nykyään välttävät negatiivisia ihmisiä, energiasyöppöjä, eivätkä halua pilata omaa päiväänsä sillä että joku toinen on naama norsunvitulla vaan kannattavat itse mieluummin positiivista ajattelua), olen taas varaillut kirjastosta monta "opasta". Jos haluan muutoksia elämääni, muutos on aloitettava itsestä. Saan olla kiitollinen rouva Poloniukselle mahdottoman negatiivisesta ja lannistavasta kasvatuksesta ("ei susta oo mihinkään, ei tosta mitään tuu, älä oo tollanen, kuka tollasta huoliskaan, sää oot hullu"), joten positiivinen ajattelu, toiveikkuus ja usko hyvään elämässä ei ihan käden käänteessä toteudu, mutta jostain on aloitettava. Joka tapauksessa olen paremmissa asemissa kuin saman perheen kasvatti Laertes, joka on erittäin toivoton, kyyninen ja haaskaa elämäänsä pahimmalla mahdollisella tavalla eikä salli itselleen mitään elämässä. Eli olen kiitollinen siitä, että näin läheltä saan seurata hukkaan heitettyä elämää, jotta itse tiedostaisin elämän ainutlaatuisuuden ja tajuaisin ottaa kaikesta kaiken irti ja ainakin yrittää asioita. Tämä on minun elämäni, ei kenenkään muun. Minä itse päätän mihin päiväni ja elämäni käytän - ja millä asenteella!

Manta siis kommentoi minun taannoista PMDD-angstiani noin, kun muutenkin valitin olevani jumissa ja vihaavani elämääni. Noh, omaa elämäänsä ei todellakaan kannata vihata, ja koska on erittäin selvää, kuinka monesta asiasta saan olla kiitollinen (asun Suomessa, terveydenhuolto toimii - esim. Maud sai loistavaa ensiapua tk:ssa hiljattain, olen saanut olla kotona lapsen kanssa pitkään, rahatilanteeni on parempi kuin ikinä ja saan olla pois työelämästä!, pääsen matkustamaan, Hamlet on mukana Maudin elämässä, minulla on ihania ystäviä, kesä on tulossa, minulla on ihana koti jne. jne.), miksi haaskata voimiaan ketutukseen? Ja kaikki on väliaikaista! Muutoksia on tulossa, kun matkailen ja Maud menee päiväkotiin ja vaikka mitä.

Manta uskoo vetovoiman lakiin eli siihen, että mitä negatiivisemmat ajatukset, sitä enemmän paskaa tippuu elämässä niskaan. Hän on vakuuttunut siitä, että monenlainen huono tuurini on vain seurausta siitä etten usko mihinkään ja olen pessimistinen. Vedät puoleesi sitä mitä ajattelet. Olen lukenut myös Niina-Matilda Kuusiston (ent. Juhola) kirjat, joissa Niina-Matilda kirjoittaa, että kunpa ihmiset tajuaisivat ajatusten voiman ja mitä niillä saa aikaan! Ne muut kirjat jotka aion lukea ja toivottavasti sisäistää, ovat Byrnen "Taikavoima" (sisältää positiivisen ajattelun opettelua joka tilanteessa ja kiitollisuuden ilmentämistä, sitten elämä muuttuu taianomaisesti ja hyvät asiat vain alkavat tapahtua), Proctorin "Olet syntynyt rikkaana" (rahaa en niin osaa ajatella, mutta kirja ymmärtääkseni sisältää kaiken muunkin toivomansa tilaamisen elämäänsä juurikin uskon ja positiivisen ajattelun voimalla), Suutarin "Maailman lyhyin matka" (sisältää valaistumista) ja Waren "Viisi viimeistä toivetta" (joista oikeastaan toteutankin jo kaikkia paitsi yhtä! Tässä viisi kohtaa. Niin ja sama suomeksi. En todellakaan ole koskaan tehnyt liikaa töitä! Siinä on opettelemista että alkaisin elää omaa elämääni enkä muiden toiveidenmukaista elämää sekä siinä, että vain antaisin itseni olla onnellisempi). Lisäksi aion lukea kaksi enkelikirjaa, "Enkelikoodi" ja "Enkelten paluu".

En aio 70-vuotiaana istua kuluneen sohvan kulmalla ja hitaasti havahtua ajatukseen, että on yksi elämä (no, mahdollisesti useampia, mutta ei ole varmaa...) ja se meni jo. Minua oikeasti ahdistaa esim. Laerteksen puolesta, miten hän haaskaa elämäänsä ja haluaa kärsiä, valitsee kaiken kamalan yhä uudelleen ja uudelleen, ei luota ollenkaan siihen että jotain muutakin voisi elämässä olla, jos sille antaisi mahdollisuuden. Oikeastaan Laertes ei edes elä, hän vain selviytyy ja suorittaa päivästä toiseen masennuksen mustuudessa vuosien yksinäisyydessä, ja ehkä hän ei enää osaisi edes elää ilman ahdistustaan ja burnoutiaan, ehkä niistä on tullut tuttu ja turvallinen osa häntä. Minä olen aina ollut liian mukavuudenhaluinen ja elämälle ahne, siksi olen lopettanut ahdistavan työnteon ja syönyt nappeja ja edes yrittänyt tehdä sitä mikä on mukavaa ja todellakin olen pitänyt ystävistäni kiinni.

Välillä silti ajattelen, että kieltävätkö positiivista ajattelua syöttävät ihmiset negatiiviset tunteensa, ahdistaako heitä se, että joskus on kurjaa, onko kaiken kääntäminen hyväksi todellisuuspakoa ja ongelmien lakaisemista maton alle? Kuitenkin kun ajattelen tuntemiani ihmisiä jotka kannattavat kiitollisuutta ja positiivisuutta, he ovat kaikkea muuta kuin ahdistuneita. He onnistuvat asioissa, he nauttivat elämästään, he eivät muserru vastoinkäymisistä, heidän ei tarvitse hakea apua mt-ongelmiin koska niitä ei ole. Ja totta kai tuosta syntyy itseään ruokkiva hyvän kierre: itseensä luottava iloinen ihminen onnistuu aina paremmin töissä, ihmissuhteissa ja kaikessa kuin katkeruudessa ja negatiivisuudessa muljaava kanssaeläjänsä. Toisaalta, näillä ihmisillä on alkutukenaan alkukoti, jossa on ollut kannustava henki, rakkaudellinen ilmapiiri ja positiivisesti virittyneet olosuhteet. Heitä ei ole haukuttu ja lyöty, he eivät ole kasvaneet pelossa, he ovat oppineet rakastamaan itseään ja elämäänsä. Tosin lapsuus ei ole mikään syy olla aikuisena jotain... Myös minä voin oppia olemaan positiivisempi, vaikka se minulta vaatisikin enemmän töitä kuin niiltä, jotka ovat kotoaan enemmän eväitä saaneet. Ongelmaksi ja kompastuskiveksi muodostuu aina vain se luottamuksen puute, eihän minulle voi tapahtua mitään hyvää sekä se, että tunnen valehtelevani itselleni jos ajattelen positiivisesti ja yritän kiukun, turhautumisen ja ahdistuksen hetkinä ajatella mukavia. Höh. Lisäksi pettymysten sietokykyni on jostain syystä heikompi kuin positiivisesti ajattelevilla, jotka toteavat vain että jaahas, se ei toiminut, seuraava homma kehiin vaan. Mutta ehkä noista kirjoista saan apua tähän vaivaan... Aivoilla kestää parisen viikkoa tottua uuteen, eli jos sinnikkäästi etsin kivoja asioita kaikesta sekä kiitollisuuden aiheita, pian siitä tulee automaattinen tapa. Ja vaikka niitä ikäviä juttujakin elämässä on, ne eivät enää kaada maahan kuten ennen. Ne voi sivuuttaa, niihin ei tarvitse jäädä muhimaan, ne vain ovat.

Tähän liittyy myös se, etten enää mene mukaan kun muut valittavat. Joko jätän kommentoimatta tai keksin parempaa sanottavaa kuin mukana määkiminen. Mitä useampi ruokkii negatiivisia asioita ja antaa niille voimaa, sitä enemmän negatiiviset asiat lisääntyvät. Ja pian on kaikilla taas paha olla. Suomalaiset ovat vähän semmoisia kateellisia märisijöitä, ei siksi ihme että täällä vauraassa valtiossa mt-ongelmat lisääntyvät ja joka toinen syö jotain nappeja. Meillä olisi paljon asioita mistä iloita! Nyt jokaiselle vähän enemmän uskoa itseen, voimia oman elämän luomiseen ja valoa sinne tunnelin päähän. Jos ei muu auta niin ajatellaan vaikka Pohjois-Koreaa - tuo ainakin toimii minulla, ja olen todella onnellinen että saan syödä vatsani täyteen, meillä on koti ja vaatteita sekä hirmuinen valinnanvapaus elämässä. Venäjällä asuessani mietin usein, että suomalaisilla on asiat ihan liian hyvin. Siksi me valitamme turhasta ja päätämme masentua kaiken maailman pikkujutuista. Suomessa myös ollaan aika kilttejä suorittajia - "näin vaan täytyy tehdä kun kaikki muutkin tekee". Siihen se oma elämä sitten tuhraantuu kun eletään muiden odotusten mukaan, ja sitten ollaan kateellisia niille ja kritisoidaan niitä jotka uskaltavat tehdä toisenlaisia valintoja... Pöh. "Ei tämä toimisi jos kaikki eläisivät/tekisivät noin" on aika klisee. Mistäs sen tietää kun eivät kaikki kuitenkaan koskaan uskalla kokeilla Oman Elämän elämistä! Minä olen päättänyt ainakin yrittää...

Nyt vain sitten odotellaan niitä kirjoja.




lauantai 20. huhtikuuta 2013

Ofelian orkidea lykkää jotain, oma elämä ei lykkää muuta kuin asioita eteenpäin vaan

Jaahas, ensimmäinen Kunnon Kevätpäivä vuoteen ja mitä teemme me. Maataan sisällä, koska Maud pärskii keltaista limaa ja yskii ja eilen oli korkeassa kuumeessa. Argh. Mur. Alan turhautua ja olla yhä enemmän jumissa. Onneksi lapsi on tänään kuitenkin pirteä ja jaksaa leikkiä, joten huomenna voisi harkita varovaista kauppareissua Mantan ja Pontuksen kanssa. Olen myös siivonnut - samoin siivosivat naapurini, jotka ovat harvinaisen epäsiistiä sorttia. Tavallinen lapsiperhe, mutta eivät taida koskaan viedä roskia, koska käytävään asti leviää vuodesta toiseen keväisin ja kesäisin kuoleman haju. Tarkoitan siis sellaista kaatopaikkamuhimista, että kotiin tullessa meinaa laatta lentää ja kaikilla menee hermo, ja kukaan ei käsitä yhtälöä normaali nuoripari lapsen kanssa plus ruumiinlöyhkä. Olen valittanut asiasta useasti sekä huoltoyhtiöön että isännöitsijälle, mutta nyt vasta alkaa tapahtua, ja eilen siellä siivottiin. Saapi nähdä, kuinka kauan voi rapussa hengittää, ennen kuin se taas alkaa...

Tapasin tällä viikolla blogiystäväni Jaanan! Hän antoi minulle suolatuikun, joka hänelle oli painajaismainen lahja, mutta minulle ihana tuikkukuppi, jossa voi polttaa tuoksutuikkua, että rapusta tunkeva haju häviäisi meiltä. Olen ollut kuolemanväsynyt tällä viikolla, joten en osannut edes jännittää tapaamista, ja niinpä kun Jaana tulikin eri suunnasta kuin odotin eli selän takaa, säikähdin ja hyppäsin metrin ilmaan! Ihan hyvä alku uudelle tuttavuudelle... Jaana oli juuri sellainen kuin olin ajatellutkin, ja meillä oli oikein mukava kahvihetki. Maud juoksenteli ympäri kahvilaa, ja me juttelimme lapsista ynnä muusta, ja harmikseni tajusin kotimatkalla että kummitusasiat ja sen semmoiset jäivät käsittelemättä! Eli koska Jaanalla kuulemma on kynttilänjalkoja kokonaisen pikkuliikkeen verran, ehkä hän jonain päivänä haluaa eroon vielä yhdestä ja päästään käsittelemään henkimaailman asioita...hihii! Lisäksi Maud sai kaikenlaista kivaa yllätystuomista, mm. palapelejä - joita on toivottukin! Eli maailmankaikkeus on selkeästi nyt synkassa materiaalisten toiveideni kanssa.

Mutta kertokaas kasviasiantuntijat, ovatko nämä tuoreet lisäkkeet nyt niitä tulevia kukkavanoja.


Kyseessä on siis kännykällä hutaistu valokuva orkideasta, joka puskee tyvestään jotain vaaleanvihreää. Jos ne olisivat kukkavanoja, pitäisin itseäni jo orkideaeksperttinä! Minusta perhosorkidea ei nimittäin ole kovin helppo kasvi - yhden olen jo onnistunut tappamaan ihan kokonaan. Ja kerran viikossa uitan jonkun aikaa vedessä, olen jopa ostanut orkidealannoitetta jota ohjeiden mukaan joskus lirautan veden sekaan. Haluaisin oikein monta orkideaa, mutta ei niitä rumia punaisia - ei vain ole tilaa. Harmi!

Olen tässä havainnut, että ei tämä jumittava elämä oikein muutu, jos suunnitelmat ovat vain ajatuksia eikä niitä pääse toteuttamaan käytännön tasolla. (Kohta hajoaa pää.) Onneksi kaikki on vain väliaikaista, ja tämäkin vaihe joskus on kai ohi. Odottelen kesää, matkoja, syksyn päivähoitoa, aikaa maalaamiselle ja jotain aktiviteettia ylipäätään - ja tietysti odotan kunnon kesää! En kestä enää semmoista pitkää syksyä kuin viime kesä oli, nyt haluan mukavia kesäjuttuja Maudin kanssa. Esimerkiksi vesipyssyleikkejä (Hamlet osti mielettömän setin vesipyssyjä viime vuonna) jotta saan ampua vaikka Oberonia kun se tulee töistä, hah hah!

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Läpi repaleisen kevään

Kammottava ahdistus monta viikkoa, vaikka kaikki on hyvin, PMDD ryskii päälle, eikä raha tee onnelliseksi, vaikka sillä saa kaikkea, mikä oloa helpottaa, kuten esimerkiksi matkoja ja lääkkeitä ja suklaata. Missä on kevät? Lumet sulaa ja linnut laulaa, aurinko puuttuu. Aina sataa, kylmä kosteus luikertelee varpaisiin ja vaatteiden alle ja taivas on pilvestä harmaa. Onko kesä taas yhtä pitkää lokakuuta?

Kolme matkakohdetta alkaa P:llä - tuleeko kesä olemaan peestä? Kaksi tai kolme matkaa ulkomaille, kaksi kotimaahan, onneksi ei kotona ehdi homehtua! Kevät on täynnä synttärijuhlia, mutta aurinko puuttuu. Elämä on jumissa. Kuinka jumissa se olisikaan, jos olisin töissä vuodesta toiseen ja rajoittaisin kaiken työpaikan ja kauppareissujen väliin... (Se olisi niin jumissa että päälläni olisi jo raskaat mullat.)

Jokainen päivä tuntuu sunnuntailta.

Huhtikuu ei ole koskaan ennen ollut tällainen.





keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Merisiä matkoja

Sea Life

Harmittaa, kun on aina kiirettä ja tekemistä ja aika kuluu niin nopeaan eikä ehdi kirjoittaa. Olin Maudin kanssa Sea Lifessa yhtenä tylsänä sunnuntaina ja sunnuntai ei ollutkaan sillä kerralla ollenkaan tylsä vaan ihana! Olin todellakin läsnä hetkessä, ja Sea Lifessa oli taianomainen tunnelma. Se tosiaan on ihan eri maailmansa.

Sea Life
X-asia syö joka päivä jonkin verran aikaa, etenee hitaasti, ja asianajajan mukaan ei välttämättä etene ollenkaan, ikinä. Todella harmillista! Negatiivisia tekijöitä on liikaa, ja viranomaisnäkökulmasta koko juttu on naisten ininää, ja oma moka, mitäs työnsitte kätenne p***aan ja vielä jäitte sinne lillimään. Minun aiempi työni ei suinkaan välttämättä ole etu vaan rasite - asiaahan on jo kerran käsitelty ja päätös tehty, että oikeusjuttua ei tule. Ihan p****estä, että viranomaiset eivät tajua asiaa psykiatrian näkökulmasta, jossa tuollainen on ehdottoman väärin ja kiellettyä. Mutta yritämme parhaamme, odottelemme, ja sitten hyväksymme sen päätöksen mikä aikanaan tulee. Muuta emme voi tehdä.

Sea Life
On hyvä, että Suomessa ollaan tarkkoja ja virallisia, ettei kaikki toiminta mene filunkihääräämiseksi, mutta joskus byrokratia kyllä kääntyy itseään vastaan. Esimerkiksi vaitiolovelvollisuudet eri viranomaisten kesken eivät auta yhtään vaikkapa lastensuojelutapauksissa, joissa olisi tärkeää saada tieto kulkemaan, ja itse olen kiukutellut sitä, että jos jokin oire ei ole F-kooditettu, sillä ei voi sairauslomaa hakea. Esim. itse kun kärsin jatkuvasta stressinsietokyvyttömyydestäni, sillä ei psykiatrin mukaan paljon ole painoarvoa, koska se ei ole diagnoosi, aina siis pitää papereihin kirjata joko masennus- tai hypomaniajakso, jotta lisää kuntsaria irtoaa. Tuollainen mustavalkoinen ja putken läpi rajatusti katsominen kyrsii aika tavalla. Viranomaiselle, oli se sitten syyttäjä tai Kelan setä, annetaan yksi lautanen nenän alle jota se sitten tuijottaa näkemättäkään ympärillä olevia purnukoita ja kupposia, jotka saattaisivat sisältää kokonaiskuvan kannalta erittäin tärkeää ja merkityksellistä materiaalia. Kokonaisuutena ei ikinä katsota mitään. Pieni ihminen pyöriköön keskenään niiden paperiensa ja ongelmiensa kanssa.

Sea Life
Aina vain paranee -juttu oli minulle sopiva! Kuulun siihen tylsään joukkoon, joka hokee säännöllisin väliajoin, että ennen kaikki oli paremmin, vaikka ennen tosiaankaan ei kaikki ollut paremmin... Nyt on yltäkylläisyyttä ja vapautta enemmän kuin koskaan! Jo 1980-luku, jolla olen lapsuuteni viettänyt, tuntui jännittävän eksoottiselta tuossa artikkelissa. Jo vain kaikki on nyt hyvin, ja ehkä liiankin hyvin, kun ruokaakin heitetään roskiin älyttömiä määriä ja tilataan lentokoneilla kaiken maailman kumkvatteja tänne Pohjolaan. Kuka niitäkin oikeasti ostaa ja syö? Ja romua tosiaan kertyy vinteille ja varastoihin käsittämättömät vuoret. Hmm, ehkä siis siinä mielessä ennen oli paremmin, että ei niin paljon kulutettu? Vaikka saastutettiin kyllä enemmän kuin nyt. Mutta koska aina kaikki vain paranee, tulevaisuudesta voimme luoda vieläkin paremman, puhtaamman, vapaamman ja vauraamman! (Ei ehkä enää materiaalisella tavalla, sitä emme tarvitse, mutta muilla tavoin.)

Sea Life ja siniset sormet
Minulle on pari ennustajaa sanonut, että tulen matkustamaan paljon, ja että kannattaa nyt tehdä ne matkat joita olen suunnitellut. Olen ehtinyt suunnitella vasta yhtä matkaa Tanskaan (huomatkaa, siis oikeaan Tanskaan, ei Hamletin "Tanskanmaalle"! jos jollakulla tällainen mielleyhtymä syntyi), mutta varasin jo matkan myös Gotlantiin, ja Manta muistutti minua viime kesän suunnitelmasta matkata Viroon kylpylään. Kahdelle ensimmäiselle matkalle olen menossa yksin, kylpylään otetaan lapsoset mukaan. Nyt kotiäidit seikkailevat! Elämä on lyhyt ja elämä on nyt. Miksi turhaan istua tiukka perse ruvella tilikirjan päällä.

Sea Life
Tiedostin kuolevaisuuteni jo lukiossa. Siksikään kai en ole koskaan halunnut haaskata ehkä ainutkertaista elämääni esim. työssä, josta en pidä. Elämässä on niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, etten aikaani toimistossa kökkimiseen haaskaa! Kirjailijatuttavani kehoitti minua hiljattain kirjoittamaan, koska olen siinä kuulemma hyvä. Hän ei todellakaan suosittele mitään omakustanteita (ymmärrän, Oikean Kirjailijan mielestä omakustanne tuskin on mikään Kirja) vaan oikean kustantajan etsimistä. Minun pitäisi hänen mukaansa aloittaa nyt heti. Hih! Aloitan taideprojektini syksyllä, kun Maud on toivon mukaan päiväkodissa...

Sea Life
Toisaalta silti usein epäröin päiväkotihankettani, koska alan ammattilaisten mielestä paras paikka lapselle on koti.

"Päivähoidossa ollaan sitä mieltä, että lapsen paras paikka on kotona,  jos perheellä ei ole erityiseen tukeen tarvetta ja jompikumpi vanhemmista on kotona. 
- Lapsen paras paikka on kotona. Ammattilaiset eivät korvaa vanhempia,  vaan vanhemmat ovat lastensa ainutkertaisia kasvattajia,  Riitta Keloneva kiteyttää."

Minulla ei ole mitään erityisen tuen tarvetta eikä työ- tai opiskelupaikkaa. Toisaalta silti, nykyään kouluissa edetään niin nopeasti ja sosiaalisten taitojen on oltava niin hiottuja jo ala-asteella, että jos laittaa lapsensa suoraan kouluun pelkästä kotihoidosta, eväät opinahjossa suoriutumiselle eivät välttämättä todellakaan ole parhaat mahdolliset. Jutussa mainitut varhaiskasvatuskerhot voisivatkin olla hyvä idea. Päivähoito on lapsen työpaikka, lapsi on tarhapäivän jälkeen yhtä väsynyt tai väsyneempi kuin vanhempi työpäivän jälkeen (esim. Desdemonan lapsi usein sanookin että hän ei jaksaisi mennä päiväkotiin, vaikka siellä onkin kivaa), ja lapsi joutuu vielä kestämään kauheaa meteliä "työpaikassaan", kun taas useimpien aikuisten työpaikoissa on suhteellisen hiljaista. Osa-aikainen varhaiskasvatuskerho olisi siis erittäin hyvä ratkaisu.

Sea Life
Kevät ei oikein tunnu etenevän vaan tänäänkin sää oli kuin yhdistetty syyssumu ja talven lumi. Kun Maud kirmaa hangessa ja syöksyy kinoksesta suoraan (jäiseen) syvään lätäkköön, ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella ja missä vuodenajassa eletään. Toisaalta on rapakkoaika, toisaalta pakkasta ja jäätä. Hämmentävää. Jos tämäkin kesä on taas sateinen ja kolea (kuten on uumoiltu), tulee varmasti jo epätodellinen olo! Minä tarvitsen kaikki vuodenajan vaihtelut; viime kesä meni kokonaan kesää odottaessa ja syksyn saapuminen oli kova isku. Ei toista samanlaista, kiitos!

Sea Life
Tänä viikonloppuna toivottavasti otetaan rennosti ja kerätään voimia ensi viikkoon, jolloin on paljon taas ohjelmaa. Pitää muun muassa mennä passikuvaan - onneksi tajusin matkojenvarailuhuumassa, että passi vanhenee...! Surettaa, ettei vanhaa passia saa pitää, se olisi täynnä ihania viisumeita, mutta ehkä on symbolisesti hyvä tässä kaiken muun vanhasta luopumisen ohella luopua myös passista ja sen kantamasta menneisyyden painolastista. Uudet matkat ja uusi elämä on tulossa!

Sea Life