sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Ofeliasta tulee feikkikirjailija?

Vuosien tauon jälkeen olen palannut runojeni pariin. Haluan tehdä omakustanteena kirjan. Mutta onko omakustanne mikään arvostettava teos? Omakustantelija ei ole kirjailija? En niin välittäisikään kutsua itseäni kirjailijaksi, koska en halua julkisuuteen, minulla ei ole ambitiota kirjoittaa parin vuoden välein uutta kokoelmaa, haluan vain edes sen yhden kirjan kansien väliin. Sitä voin sitten yrittää jakaa ystäville ja kirjastoon, heko heko... Olen käynyt kirjoittajakoulun ja saanut sieltä enimmäkseen hyvää palautetta, mutta opettajat jaksoivat aina muistuttaa siitä, miten runoja on vaikea saada julkaistua ja miten esikoiskirjailijan tulisi olla kovin nuori. Höh. Olen siis ikäloppu ja genreni on vaativa. Minulla ei ole aikomustakaan edes lähetellä runojani yhdellekään kustantamolle ihmeteltäviksi, minä haluan julkaista runoni jääräpäisesti sellaisina kuin ne ovat, ja koska omakustanteet ovat jonkin verran yleistyneet, minulle semmoinen kelpaa ihan hyvin. Ehkä en sitten edelleenkään ole ammatiltani kirjailija tai mikään, mutta who cares. Voin olla lopun ikääni mt-kuntoutuja, joka harrastelee kirjoittamista ja maalaamista, vaikka se kuulostaakin aika paljon ikävämmältä kuin runoilija...

Joka viides lapsi jää yksin -artikkeli kosketti minua. Olin ala-asteella pari vuotta kiusattu, yläasteella ja lukiossa hylkiö. En kuulunut ns. kermaan, ja aina minulle ei edes puhuttu mitään. Olihan se outoa esittää kysymys ja herättää kuulijoissa vain hämmästynyttä pään kääntymistä ja tuijottamista ("puhuuko tuo friikki meille?"), mutta minkäs sille voi. Ja yksinäisyys oli nimenomaan tylsää. Muilla oli seuraa ja tekemistä, minun piti koko ajan keksiä, miten saada välitunnit kulumaan, ja ruokailut olivat pahimpia, koska yksin syömään meneminen oli helvetin ahdistavaa ja noloa. Yritin sitten lyöttäytyä muiden hylkiöiden seuraan, en siksi että niiden seura olisi ollut ihanaa ja kiinnostavaa vaan siksi, että en olisi aina näyttänyt olevan yksin. Toki minulla oli läpi yläasteen ja lukion paras ystävä, joka oli samassa koulussa, mutta aika usein hän teki oharit ja menikin maineikkaampien kaveriensa kanssa syömään tai jonnekin. Koulun ulkopuolella hänen kanssaan oli aivan ihanaa.

Onneksi asiat voivat muuttua! Nykyään minulla on paljon hyviä ystäviä, ja vaikka olin yliopistossakin jossain vaiheessa konkreettisestikin ypöyksin, nyt kaikki on paremmin kuin ikinä. Mutta ei mikään muutu ellei itse asioille tee jotain. Pitää olla positiivinen ja aktiivinen ja tajuta, mikä itsessä on se etäännyttävä tekijä, pitää opetella olemaan sosiaalinen ja normaali. Onneksi olen aina ollut aktiivinen luonne ja kärsinyt sen verran liiallisesta yksin olemisesta, etten ole tyytynyt yksin jäämiseen ja yksin kotona muhimiseen. Astrologi sanoi, että minun on elämässäni oltava aloitteentekijä ja aktiivinen monessa asiassa, muuten ei tule mitään - ja vaikka se koko käynti oli ihan huuhaata muuten niin tuo ainakin piti paikkansa! Toisille asiat tipahtavat kuin itsestään taivaalta nenän eteen, minun on tehtävä töitä. Mutta kaikkeen tottuu.

Tämä huvitti tuossa artikkelissa: "Junttilan tutkimus osoittaa myös, että isät kokevat selvästi enemmän yksinäisyyttä kuin äidit. "Pienistä yksinäisistä pojista kasvaa isoja yksinäisiä miehiä, ellei vastaan tule jotakin, mikä katkaisee kierteen", Junttila sanoo." Kuulostaa Oberonilta?! Käsittääkseni Oberonilla ei ole ystäviä joiden kanssa viettää aikaa (no eihän sillä ole edes aikaa, kun sillä on vain työ ja lapset ja Titanialla on se vapaa-aika), mutta eihän tuo kaikkia häiritse. Itse en kykenisi elämään ilman ystäviä, vaikka olisi kuinka ihana perhe-elämä, mutta ehkä miehet kokevat asian eri tavalla. Ja vielä: "Suomalaiset pojat eivät tuo huoliaan esille, vaan patoavat ne sisälleen." Hmm... onko jotain mitä suomalaiset pojat/miehet eivät patoa sisälleen? Toivottavasti kaikki juusot ja teemut löytävät aikuisena ystäviä eivätkä jää kotiin jumiin tietokoneen kanssa!


lauantai 30. maaliskuuta 2013

New blog -tunnustus

Herttileeri, meinasin unohtaa! Moon Mamma antoi hienon tunnustuksen ja aivan upeiden saatesanojen kera! <3





Kiitos kiitos!

Tämä siis pitää antaa eteenpäin uuden blogin kirjoittajalle, ja minä en ehdi niin paljon seurata blogimaailmaa, että ihan jatkuvalla syötöllä löytäisin uusia blogeja, mutta yhden olen löytänyt ja siitä pidän. Aihe on tärkeä ja rohkea, ja koska minä ehdottomasti kannatan sitä, että ihmiset uskaltaisivat avautua rakkaudelle ja esim. lähteä onnettomista suhteista joissa ollaan vain tavan ja tottumuksen tai rahan ja lasten vuoksi, niin Oma valinta? on blogi minun makuuni! Seela A., ole hyvä, tunnustus sinulle! Minä uskon, että kenenkään suhde ei kuole toisen naisen/miehen takia vaan joku toinen tulee kun suhde on jo kuollut. Eikä elämä ole mikään kaava. Miksi kummassa pitäisi edes olettaa, että on yhdessä saman ihmisen kanssa suurin piirtein kehdosta hautaan? "Sen Oikean" voi löytää myös ollessaan avioliitossa jonkun toisen kanssa, ja kyllähän ihmiset nyt muuttuvat, herran tähden sentään. Maailma on niin täynnä ihmisiä, että harvoin se yksi täyttää kaikki tarpeet koko elämän ajaksi. Minä kannatan vapautta, ehkä vähäsen polyamoriaa, ja ainakin sitä, että ihmiset kuuntelisivat sydäntään eivätkä hajottaisi sekä itseään ja toista sillä, että ovat yhdessä jonkun kanssa vain järkisyistä mutta silti esim. ajattelevat koko ajan jotakuta toista... Pelkkä "kun näin on sovittu papin edessä" ei oikeasti ole hyväksi kenellekään, eikä rakkaus ole sitä että sitoo jonkun itseensä hamaan hautaan asti. Rakkaus ei ole pelkoa ja manipulointia eikä ainakaan omistamista.


No hyvää pääsiäistä!

Kyllä ennen kaikki oli paremmin, rairuohokin tuuheampaa! Olen pääsiäisihminen, on istutettu paljon (kitukasvuista) rairuohoa, laitettu tipuja, munia ja höyheniä paikat täyteen, tehty raskas pasha kunnon muotilla, syöty kaksi laatikkoa mämmiä ja ehkä kymmeniä suklaamunia. "Ääri pöödsit" ovat valloittaneet meidät molemmat. Meinasi minulta, aikuiselta ihmiseltä, itku ilmoille purskahtaa, kun K-kaupasta olivat AB-munat loppuneet! Kassa neuvoi Ärrälle, joten sieltä vedimme sitten kalliin kasan lintumunia. Meiltä puuttuu enää musta ja keltainen tipu. Pääsiäinen oli uskonnolliseen aikaani maaginen juhla, johon liittyi paljon jännittävää odotusta, ja koska aiemmin keväthurmani alkoi jo maaliskuussa, olin siksikin pääsiäisenä aivan täpinöissäni. Sittemmin into on laantunut lähinnä syömiseen ja sisustamiseen, ja pääsiäisen värit ovat aivan ihania. Joulu ei ole koskaan sillä tavalla sytyttänyt, koska en välitä punaisesta, ja koska joulua juhlitaan minulle kamalimpaan vuodenaikaan. Pääsiäisenä saa myös tulppaaneita, joita olenkin jo ehtinyt käydä kimpuittain läpi. Pääsiäisenä menen myös pahemmin konkurssiin kuin jouluna...

Aika hiljaista tuntuu olevan monessa blogissa, ja täälläkin. Ei ole ollut aikaa kirjoittaa, ja sitten kun olisi vähän aikaa, olen niin väsynyt, etten jaksa mitään. On liikaa ohjelmaa nykyään, ja tapaus X syö uskomattoman paljon aikaa ja voimavaroja. Ei niinkään aiheen vuoksi vaan siksi, että tämänkertaiselta päähenkilöltä tulee niin paljon kaikenlaisia viestejä joihin pitää vastata ja siksi, että olen luvannut ottaa joitakin paperihommia hoitaakseni. Olen siis jokseenkin stressaantunut jo. Vaikka tiedän kyllä, että alussa tämä vaatii paljon työtä, sitten jossain vaiheessa tulee vain se pitkä odotteluvaihe, kun viranomaiset hoitavat asiaa. Tämän takia minun pitää matkata myös Turkuun! Olisin toivonut, että ehtisin sen päivän aikana myös vähän fiilistellä entisessä kotikaupungissani, mutta fiilistely taitaa jäädä vain murkinointiin, sitten on luvassa monen tunnin tapaaminen ja sitten pitääkin jo kiiruhtaa kotiin. X on aika uskomaton tapaus, hänen tempauksensa vielä uskomattomampia, ja lainaan taas hovineito K:ta: "Onhan tuo sinun elämäsi nyt vähän agenttielokuvaa." Jepujee, ehkä en voi edelleenkään odottaa normaalia tavallista elämää! Elokuvaa eletään aina vaan...

Olen tässä mietiskellyt miehiäkin, ja kiukutellut Mantan kanssa, miten miehet eivät ota vastuuta, pääsevät aina kuin koira veräjästä. Ei niiden tarvitse kuin virkkoa "enhän minä mitään", ja sillä selvä. Kaikki on aina naisen vika. Hyvinä esimerkkeinä tässä toimivat sekä X että Oberon, ja joskus Hamletkin, vaikka ovat keskenään tyystin erilaisia ihmisiä. Mitään ei myönnetä, sanomisia perutaan ja muutellaan, kunhan oma nahka pelastuu, se on tärkeintä! Manta sanoi, että jos Titania saisi tietää edes vähän tästä Oberon-asiasta, minähän se olisin pahis. On se kumma. Voisipa taikoa itsensä vaikkapa kuukaudeksi mieheksi! Voisi kokeilla kevyttä vastuutonta ja huoletonta elämää...

Olen miettinyt sitäkin, sadomasokistisella nautinnolla, että miten Oberon mahtoi tuhota kirjeeni. Paperinkeräys olisi inhimillinen ja oikea, koska onhan kirje paperijäte, sekajätteeseen repiminen taas olisi kamalan brutaalia ja julmaa (ja epäekologista). Mutta jos minä olisin saanut tarpeettoman rakkauskirjeen, joka ei merkitsisi minulle mitään, ja minun pitäisi päästä siitä eroon ettei kukaan löydä sitä, ehkä olisin rutistanut sen tiukaksi palloksi ja tunkenut juuri sekajätepussin pohjalle ja tarjoutunut auliisti viemään roskat mitä pikimmiten. Oberon ja Titania eivät kai juurikaan kierrätä mitään, joten hyvinkin se kirje saattaa olla mennyt muovipussissa molokiin. Niisk.

Maudin tarha-asia ei ole vielä selvinnyt, siihen mennee pari kuukautta. Päiväkodin johtaja kysyi minulta, eikö kerho sitten riitä kun olen väsynyt, koska vaikka kaikilla on subjektiivinen päivähoito-oikeus, totta kai tavallaan etusijalla ovat ne, joiden vanhempi/vanhemmat ovat menossa töihin tai opiskelemaan. Ymmärrän kyllä, että on outoa tarjota tarhapaikkaa lapselle, jonka vanhempi makaa himassa, mutta jos Maud ei kumpaankaan päiväkotiin mahdu, sitten se vain jatkaa kotona. Kun selitin kotipalvelun ihmiselle väsymystä ja lausuin, että olen sentään kauemmin jaksanut kuin moni muu vaikkapa ydinperheellinenkin, joista jotkut huutavat jo äippäloman jälkeen, että haluavat takaisin töihin kun siellä on helpompaa, en saanutkaan odottamiani kehuja suuresta jaksamissuorituksestani, hehee, vaan täti sanoi että hänestä tuollainen on vastuunpakoilua; miksi ihmeessä pitää tehdä lapsia jos niitä ei itse hoida vaan sysää heti äitiysloman jälkeen vastuun yhteiskunnalle. Eihän lasten kanssa tarkoituksena ole se, että miten vaan äiti pääsee vähemmällä. No totta kyllä! Ja onhan se vähän omituista, jos ei jaksa omaa perheenjäsentään... Tämä nainen on kasvattanut viisi lasta semiyhärinä, koska mies on pitkiä pätkiä ulkomailla työssä, joten hän ei suinkaan ole mikään lapseton liian vaatija. Hän on monen perheen suosikkihoitaja (meidän myös), ja täytyy kyllä todella tykätä lapsista, kun on noin monta omaa ja vielä työskentelee lasten kanssa.

Minulla on edelleen vähän sellainen tunne, että elämäni on pahasti jumissa, mutta astrologi sanoi, että parin vuoden päästä koittaa jokin Suuri Vapautuminen. Mietin edelleen pääni puhki, mitä olen tullut tähän elämään tekemään, ja mikä olisi esim. oma alani, mutta ei sieltä päästä mitään löydy... Mutta kuten sanotaan, että kaikki on aina niin kuin pitääkin, tyydyn siihen ja odotan, että ehkä jonain päivänä vain innostun jostain ja palaset loksahtavat kohdalleen. Maalaaminen olisi jonkinlainen palasen loksahdus, mutta aika ja voimavarat eivät nyt riitä siihen, eikä ainakaan itsekritiikki. En vain ole tarpeeksi hyvä. Vaikka kenelle minun edes pitäisi olla hyvä? Eihän tavoitteenani ole edes mitään niin suurta kuin taulujen myyminen ilman taitoa ja koulutusta, ahhahhaa! Kunhan pystyisi edes omaksi ilokseen sutimaan ilman kammottavia vaatimuksia.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Nyt tuntuu kevät!

Onnea on

vapaahetki, vaniljakahvi, suklaa ja naistenlehdet (joista voi repiä kauniita kuvia)
oma tanssiva ja laulava Maud-mussukka
kevät ja aurinko
uudet tuttavuudet
sukulaissielu Mayan olemassaolo
enkelien viestit
vapaus työelämästä
taidevisiot
ihana rakas kotipesä
Radioateljeen ohjelmat
runsaus elämässä
tämä hetki

<3 <3 <3

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Yksin aina kaunihimpi

Olin pöllöretkellä. Oli hyytävän kylmää, mutta lumoava kuunsirppi ja upea tähtitaivas auttoivat kestämään pakkasta. Näimme jopa tähdenlennon! Kuulimme neljä eri pöllölajia ja näimme varpuspöllön, joten saalista kuulemma voi pitää hyvänä. Minullahan ei ole mitään mihin verrata, koska tämä oli ihkaensimmäinen linturetkeni, joten kaikki oli minulle vain plussaa ja bonusta. Minulla ei ollut mitään odotuksia, otin reissun eksoottisena ekskursiona keskiyöllä, joten sain aika paljon irti kaikesta. Ihmiset olivat mukavia (aika harvan kanssa tosin tuli juteltua, koska piti keskittyä kuuntelemaan ja lopun aikaa kukin vain hytisi itsekseen yrittäen kestää säätä), mutta tietysti suurin osa oli vanhoja partaisia pappoja, heh! Jostain syystä kaikki harrastukseni ovat aina täynnä keski-ikäisiä tai vanhempia ihmisiä, yleensä naisia, muttä tämä oli ehdottomasti miesvoittoinen reissu. Hovineito K:n piti tulla mukaan, mutta hän sairastui. Jospa pääsisimme arktikaretkelle keväällä yhdessä.

Oberon on aiheuttanut sekä tunnekuoleman että näköjään jälkikäteen repeämän huonosti tikattuun aorttaan ja kammioon. Satuin näkemään hänet tasan kuukausi torjunnan jälkeen, ja hän vilkaisi minua jo kaukaa, tervehti ohikulkiessaan normaalisti, mutta katsoi vielä perään myöhemmin! Ok, katsoin minäkin, mutta odotettavaa olisi ollut, että hän ei katso, koska hän on se, joka ei tunne "mitään syvällisempää" eikä halua mitään, hän on se joka torjui. Minusta (ja monesta muustakin) tuo ei ollut enää fiksua käytöstä. Asiallista olisi ollut se, että ei enää kytätä, kun asia on käsitelty ja tehty selväksi, että mitään ei haluta. Minua lähinnä huvitti Oberonin tyhmyys, koin etten kykene enää arvostamaan ja kunnioittamaan häntä ollenkaan. Tyyppi alkoi vaikuttaa yksinkertaiselta juntilta... (Tosin en ole koskaan häntä älyn riemuvoittona pitänytkään, ihan perustaviksena, mutta tämä oli jo yliampuvan hönöä.) Hän väittää olevansa rehellinen mies, mutta jos hän olisi rehellinen, hän voisi aloittaa vaikkapa olemalla rehellinen itselleen. Ja onko hän kovin rehellinen Titaniaakaan kohtaan enää? Minusta vaikuttaa siltä, että hän valehtelee kaikille kolmelle. Pysyisi edes sitten päätöstensä takana ja olisi selkärankainen ihminen, mutta tuollainen käytös on enää vain "helvetin itsekästä" (lainaan hovineito K:ta). Oberon ilmeisesti nauttii ihailevista katseistani ja huomiostani ja kokeilee, vieläkö niitä saisi - ilman että hänellä on aikomustakaan antaa mitään takaisin saati olla hienotunteinen minua kohtaan (mitä kuitenkin voisi fiksulta ihmiseltä odottaa sen kirjeen jälkeen).

Jos minä olisin torjunut jonkun, kun ei kiinnosta tarpeeksi tai en haluaisi mitään, en edes kehtaisi enää tuijottaa sitä toista tai jatkaa flirttailua. Olisin asiallinen, viileä ja etäinen ja varoisin kaikenlaisia katsekontakteja. Minusta olisi täysin idioottimaista antaa ikään kuin toivoa enää sen jälkeen, kun olisin selkeästi ilmaissut etten ryhdy mihinkään. Mutta jälleen kerran: miehet ovat urpoja. Ei voi kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu. Suomalainen mies on yksinkertainen juntti, joka ajattelee vain itseään, ja joka tunnelukkojensa takia käyttäytyy omituisesti. Kannattaako tuollaista siis edes haluta? Ei. En ole enää niin kateellinen Titaniallekaan. Hänhän on aivan harmaa ja stressaantuneen oloinen sekä kyllästynyt miehensä saamattomuuteen; en todellakaan haluaisi olla hänen asemassaan, missä mies ei kotonakaan saa mitään aikaan ja sitten vielä kyttää toisen naisen perään muttei myönnä sitä itselleenkään, hah hah! Jäätävää. Jos joku mies muuten joskus sanoo minulle sen klassisen virkkoman, että naiset antavat ymmärtää mutteivät ymmärrä antaa, niin jösses, kyllä ne miehet tekevät ihan samaa...

Joka tapauksessa, tuona päivänä, kun näin Oberonin pitkästä aikaa, olin niin shokissa X-asioista, että en välittänyt koko Oberonista, tilanne vain nauratti minua, mutta nyt kun pahin X-shokki alkaa laantua, huomaan että olen taas samassa ajatuskehässä Oberonin kanssa, ja taas pitää aloittaa irtipyristely. Maailmankaikkeus saisi nyt vähän tukea tässä asiassa! Ainakin sen tajusin X-uutisten myötä, että ihan turhaan olen itkenyt jokaisen Kohteeni perään (kuten meediotätikin minulle nauroi, että älä tyttö hyvä yhdenkään miehen perään itke...). Kuinka katkera ja surullinen olinkaan aikoinaan, etten tule koskaan olemaan Ofelia X, X:n vaimo! No, Herra on minua onneksi tuolta kohtalolta varjellut. Tuskin olisin enää hengissä, jos olisin X:n vaimoksi päässyt. Ja tarkoitan tätä oikeasti. Eli, saan olla myös kiitollinen siitä, etten ole Ofelia Oberon! Vässykän väsynyt vaimo. Vaikka suren vastakaiuttomuutta ja näköjään ikuisesti jatkuvaa typerää tilannetta ja tuijottamista, on silti parasta olla yksin. Minulla on sellainen vapaus, josta ydinperheessä olevat pakkouskollisuudessa ja parisuhdesuorittamisessa tai parisuhdeväsymyksessä elävät voivat vain kadehtia. Lällällää! Minun ei tarvitse paeta pois kotoa miljooniin kissanristiäisiin, koska toinen puolisko rasittaa, minun ei tarvitse odottaa, että toinen osapuoli tekisi oman osuutensa asioista ja huutaa kurkku suorana kun mitään ei tapahdu, minä olen vapaa seikkailemaan ja saan olla omassa kodissani ihan rauhassa. Tuskinpa minulle edes sopisi mikään pitkä tylsä parisuhde. Otan mieluummin ne lyhyet seikkailut! Enpä ole juuri keltään auvoisaa kuvaa saanut ydinperhe-elämästä ja avioliitosta, joten turhaan semmoista edes haikailen. Mikä se sanonta olikaan, että avioliitto on kuin piiritetty linnoitus - ulkona olevat haluavat sisään ja sisällä olevat ulos. Ei kiitos vankilaa minulle. Sekä elämä rouva Poloniuksen kanssa että työelämä ovat olleet ihan tarpeeksi vankiloita minulle. Nyt voin nauttia vapaudesta, Maudin isäviikonlopuista ja keskittyä siihen Omaan Elämään.




maanantai 11. maaliskuuta 2013

Länsimaisen ihmisen päiväkotiongelma

"Ihmisen jokaisen päivän tulisi olla täynnä sitä omaa elämää", lausui yksi viisas minulle kerran pakkomielteeni aikana. Nyt ovat päivät täynnä Omaa Elämää. Maud sai vanhan nukkekotini, jota remontoin ja korjailen ahkerasti, intoa piukassa (teen siitä unelmien satulinnan, todellakin sateenkaaren värisen kodin, jollaiseen voisin itsekin muuttaa heti, jos olisi varaa ja mahdollisuus maalata seiniä - vaikkakin Poloniukset olivat sitä mieltä, että se tylsä ruskeanharmaa punaseinäinen ja -kattoinen hirvitys oli parempi kuin tämä uusi, hihi), tapaus X tuo elämääni uuden tuttavan ja jännittäviä aikoja, ja vielä, olen hakemassa Maudille päiväkotia!

Huomaan että alan uupua, ja että nyt Maudille ei enää riitä oma äiti. Kaverien ja erilaisen tekemisen tarve on jo selkeä. Olemme Mantan ja Pontuksen kanssa käyneet tutustumassa päiväkoteihin, ja olen erittäin eri mieltä Enidin kanssa, joka väitti, että kaikki ne ovat samanlaisia, eikä niistä tiedä millaisia ne ovat vaikka siellä istuisi viikon tarkkailemassa. Enid ei miettinyt minne laittaa Maryn vaan summamutikassa heitti paperille vaihtoehtoja, otti sen tarhan minkä sai ja mikä oli lähinnä työpaikkaa ja sitten vaihtoi tarhaa jossain vaiheessa siihen, mikä oli työmatkan varrella. Ja Mary meni jo 10 kuukauden iässä tarhaan. Minusta on mahtavaa, että päiväkoteihin pääsee tutustumaan! Se mahdollisuus kannattaa käyttää hyödyksi. Me Mantan kanssa ainakin haluamme selvittää eri vaihtoehtoja ja tietää, millaisessa paikassa lapsemme tulevat aikaansa viettämään. Tosiaankin jo tunnissa nimittäin näkee, miten hoitajat ovat lasten kanssa (hymyilevätkö ne ym.), toistensa kanssa, miten lapset suhtautuvat ympärillä oleviin uusiin ihmisiin, millaiset tilat ja varusteet päiväkodissa on... ensivaikutelmaa ei voi uusia! Ja intuitio tällaisissa asioissa harvoin pettää. Päiväkodeissa ON eroja, ja jos vähänkään viitsii tutkia ja tutustua, asioita saa selville.

Tarkoitus olisi, että Maud aloittaisi 5-6 tunnin päivillä syksyllä, kun hän on jo yli 3-vuotias. Ja nyt, kun tarpeet ovat erilaiset kuin useimmilla, täytyy miettiä, mikä on meidän perheen toive hoitopaikalle. Maudhan ei mene hoitoon siksi, että olisi jossain säilössä sen aikaa 8-10 tuntia, kun minä käyn töissä vaan siksi, että saisi lisää kavereita, oppisi erilaisia asioita, ja ettei äiti uuvahtaisi kokonaan. Jos valitsisin pelkillä säilökriteereillä tarhaa, hakisin ehkä siihen yhteen pieneen, jossa työntekijöiden vaihtuvuus on ollut minimaalista, mutta jonka johtajan kanssa ei kemiat ihan minulla kohdanneet. Nyt kuitenkin kun olen nähnyt vähän isomman päiväkodin, jossa oli aivan huimia taiteellisia aktiviteetteja, pitkälle mietittyjä vuorovaikutushommeleita, enemmän leluja ja asialliset liikuntasalit (ei pelkkää pikkuhuonetta jossa on pari patjaa ja tyynyä lattialla joissa voi peuhata) sekä reipas meno, alankin kallistua tämän vaihtoehdon suuntaan, vaikka tämä tarha oli ensin viimeisellä sijalla kokonsa ja kuulopuheiden perusteella. Sijainniltaan tämä tosin olisi paras.

Pari on vielä käymättä, joten saapi nähdä, minne jälkikasvuni tuikkaan. Maud selkeästi viihtyi paremmin tässä jälkimmäisessä paikassa. Maud on kuitenkin jo "vanha" aloittaessaan tarhan, ja päivät tulisivat olemaan suht lyhyitä, joten hoitajien vaihtuvuus ja meteli ehkä eivät olisi niin iso riski kuin se, että tilat, virikkeet ja toiminnat olisivat kämäsenkälysiä. Tai ehkä päiväkoti on joka tapauksessa riski, kaikenikäisille, mene ja tiedä! Rauhallinen ympäristö on aina eduksi, mutta jos tavoitteena ovat ne kuulut virikkeet ja aktiviteetit eikä pelkkä säilöntä vanhemman työssäkäynnin ajaksi, haluan mieluummin päiväkodin, jossa on tilaa ja mahdollisuuksia toteuttaa kaikkea mukavaa ja luovaa, ja joissa työntekijöillä on siihen osaamista ja halua. Lisäksi tässä isossa tarhassa olisi neljä naapurin lasta, joista yksi tuli jo heti Maudin kanssa leikkimään, kun olimme tutustumista ennen kotvasen päiväkodin pihassa. Yhdessä toisessakin päiväkodissa minne olemme menossa tutustumaan on naapurin lapsia, mutta ne ovat jo vähän vanhempia ja poikia eli ehkä niistä ei olisi seuraa päivän aikana.

Toki meillä on kotona duplot, muovailuvahat, sadat lelut, ja me maalaamme, askartelemme (pääsiäiskortit ovat jo valmiit!), ulkoilemme, käymme muskarissa jne., mutta en enää veny 12 tunniksi suorittamaan tätä hommaa, kun pitää kotiakin hoitaa, asioilla käydä ja vaikka mitä. Päiväunien varhainen loppuminen on ollut minulle harmillisen väsyttävää! Haluan myös, että Maudista tulee ainakin vähän sosiaalisempi yksilö ja reippaampi kuin itse olen ollut. Olen kasvanut mummojen parissa, jotka kielsivät leikkimästä talon muiden lasten kanssa, kun ne olivat "työläisten lapsia". En kyllä ymmärrä tuota, koska "työläisiä" on mummonkin suku ollut... Ei ihme, että minulta puuttuu sosiaalisia taitoja, kun niiden harjoittamista on estetty milloin miltäkin suunnalta. Maudille toivon erilaista kohtaloa.

Tästä Omasta Elämästä huolimatta menossa on ollut jonkinlainen valitettava Oberon-taantuma. En ole törmännyt häneen sen torjumisen jälkeen, olen pysytellyt kateissa ja aion pysyä jatkossakin kateissa, mutta välillä hän on häiritsevästi mielessä aamusta iltaan (ilman mitään syytä; tässä kohtaa hörhöminäni sanoisi että tunnen hänen energiansa), kaipaan niitä hymyjä (Artemis sanoi hassusti, että aina kun Oberon näki minut, linnut vain lauloivat sen pään ympärillä) ja murehdin, miksi aina valitsen kohteet joilta en saa samaa takaisin. Ja joka kerta kivitän haaveiluni lauseella "ei mitään syvällisempää" sekä sen tajuamisella, että tämä tilanne todellakin on oma valinta - itse aloitin hymyilemisen, itse yritin jotain, itse järjestin torjumisen. Kaikki muuttuu sitten vasta, kun opin valitsemaan kohteet, joilta voin saada vastakaikua. Ja koska tuon päivän saapumisesta ei ole harmainta hajua, pyrin keskittymään nyt siihen Omaan Elämään! Yhtenä päivänä vain huomaan, etten ole ajatellut Oberonia enää ollenkaan, ja se on hyvä päivä.

Pohjois-Korea -kirja on vieläkin kesken. Olisipa helppoa elää maassa, jossa kaikki valitaan valmiiksi päiväkoteja, kouluja ja puolisoita myöten! Länsimaisen ihmisen valinnat ovat niin moninaiset ja runsautta lie kaikessa liikaa... Jos et saa sitä mitä haluat, opettele haluamaan sitä mitä saat ja jos et saa sitä ketä rakastat, rakasta sitä kenet olet saanut ja silleen. Ehkä loppujen lopuksi käykin vaikka niin, että tilaa on vain yhdessä päiväkodissa ja se on sitten otettava, oli se mikä hyvänsä. Aika näyttää!

P.S. Merkillepantavaa, että ensimmäisen päiväkodin johtaja sanoi alle 3-vuotiaan paikan olevan kotona, toisen päiväkodin työntekijä että mitä lyhyemmät päivät, sen parempi, ja leikkipuiston päiväkodissa joskus vuosia työskennellyt täti että hänellä todettiin kuulon heikkeneminen päiväkotityön "ansiosta".... Näköjään ammattilaisten mielipiteitä päiväkotioloista saa kysymättäkin! Eivätkä kaikki todellakaan ole sellaisia kuin Maryn tarhassa, jossa sanotaan että hienosti menee, tarha sopii Marylle, ei mitään haittaa vaikka ryhmässä on 21 lasta, ja että kyllä pienikin lapsi voi olla tarhassa. Vai rauhoittelevatko ne vain äitiä jonka lapsi on jo tarhakonkari ja varoittelevat niitä, jotka ovat lapsiaan sinne viidakkoon tuomassa?

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Ofelian aivolohkot ovat epäselvät

Kolme  vaihtoehtoa:

1. Joko uskon pelkkään tieteeseen ja ymmärrän, että "yliluonnolliset" kokemukset muodostuvat jonkin aivolohkon tietyssä osassa (koska ihmiset joilla näitä alueita on leikelty, ovat kuulemma myöhemmin taipuvaisempia kokemaan kaikkea supernaturaalia), joka joillakin sattuu olemaan aktiivisempi kuin muilla

2. tai uskon "yliluonnolliseen" jota kukaan ei voi mitenkään selittää eikä vahvistaa muutoin kuin mutu-tuntumalla (ja yleensä naiset kokevat näitä juttuja, harvemmin miehet, mistäköhän johtuu...), ja tämä vaihtoehto sisältää kaksi alavaihtoehtoa eli

a) uskon vetovoiman lakiin eli siihen että ihminen voi luoda elämäänsä kaiken mitä haluaa
b) uskon siihen että kukin sielu valitsee mitä tulee missäkin elämässä kokemaan eli kaikki olisi ennaltamäärättyä, silkkaa sielunsopimusta

3. tai tiedän olevani väärässä mutta psyykkisistä syistä valitsen uskon huuhaahan, jotta kestän sen, että kuoleman jälkeen ei ole elämää, että elämä nyt vaan on enimmäkseen kaikille vaikeaa ja raskasta tarpomista, epäreilua ja silkkaa sattumaa.

Jos tartun tiukasti tieteeseen, saatan ehkä olla ahdistuneempi, kyynisempi ja saatan tehdä elämästäni vähän tylsemmän (koska olen sellainen luonne joka vaatii vähän mystiikkaa ja jännitystä), mutta jos tartun kolmanteen vaihtoehtoon ja kuvittelen enkeleitä ja jälleensyntymisiä, saatan elää värikkään elämän ja kuolla ilman paniikkia elämän loppumisesta, ja jos sitten ilmenee kuoleman jälkeen, että kappas siellä onkin vielä jotain, sehän on vain plussaa. Jos siellä ei ole mitään, ei uskomisillani ole enää mitään merkitystä, koska minua ja tietoisuuttani ei enää ole. Taas minä voin vain voittaa?!

Tietenkään ei ole viisasta perustaa elämäänsä valheeseen, ja tietenkin moni voi elää värikkään elämän ilman uskomuksiakin, mutta minusta tuntuu, että minulta puuttuu se kyky. Tarvitsen sirkustemppuja ja magiaa vähän kaikkeen, jotta jokin tuntuu joltain. Luultavasti siis valitsen kohdan kolme höysteenä kakkoskohdan b). Ja pohjimmiltani olen skeptikko jota vain ahdistaa useammin kuin muita....ja joka tarvitsee näitä juttuja kestääkseen elämää.

Onkohan kukaan koskaan laittanut Lorna Byrneä aivokuvaukseen? Sieltä saattaisi paljastua erittäin aktiivinen alue, joka tuottaa hänen kaikki enkelikokemuksensa. Eli tänään tosiaan olen taas eri mieltä! Luen nyt kirjaa "Enkeli lensi ohi - Suomalaisten enkelikokemuksia" (koonnut Nina Ramstadius) ja ei kyllä ole vielä yksikään kokemus vakuuttanut minua yhtään mistään. Vilkas mielikuvitus ja ihmisen taipumus uskonnollisuuteen jokaisen kokemuksen pohjalla! Tai sitten enkelit ei Suomessa lentele. Täällä on asiat niin hyvin ettei niitä tarvita.

Luennassa on myös vähän järkevämpää kirjallisuutta eli Blaine Hardenin "Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta", johon taidan siirtyä nyt. Koska kumpikohan on tuottanut ihmiskunnalle enemmän hyvää ja hyötyä, tiede vai uskomukset? Kyllä lääketiete ja tekniikka peittoavat uskonsodat ja kaikenlaiset aivopesut mennen tullen! Tieteen vuoksi meillä on paljon hyvää, uskojen vuoksi ehkä enemmän pahaa....

(Ja miksei kukaan ole tähän päivään mennessä käynyt lunastamassa Skepsiksen palkintoa ja todistanut paranormaalia ilmiötä todeksi?)

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Enkelit ryykää Ofelialle tavaraa

Luin loppuun Byrnen enkelikirjan ja ainakin tällä hetkellä olen taas vaihteeksi vaikuttunut... Huomenna voin olla jo toista mieltä. Eilen olin hovineito N:n luona kylässä ja kummastelin elämän pieniä ihmeitä. Ensinnäkin, selkä-, niska- ja narskutusjumitukseni ovat viime viikon olleet sitä luokkaa, että lääkkeitä on pitänyt ottaa kaksin käsin (ilman mainittavaa apua), ja muistin kauratyynyni, kaivoin sen kaapista, lämmittelin ja siirtelin sitä paikasta toiseen. Mitä tarjosikaan hovineito N ensimmäisenä kun menin kylään? Uutta kauratyynyä! Hän oli saanut sen jostain, ei tarvinnut itse, ja hän luotti siihen että joku tulee, jolle se on tarpeen. Nyt voin lämmittää siis kaksi isoa kauratyynyä ja yhden pienen jääkarhukauratyynyn (se on suloinen olento, sain sen pari vuotta sitten Cordelialta) ja vain makoilla! Lisäksi sain suolatuikun, jollaisia rakastan, ja naistenlehtiä, joissa yhdessä oli juttu tietysti Lorna Byrnestä ja hänen enkeleistään... Hovineito N on viimeinen ihminen, jolla olisi kotonaan naistenlehtiä - siksikin tämä pieni ihme ihmetytti! Juuri heitin vanhat lehdet pois, kun olin niitä tarpeeksi leikellyt ja tuumin, että kyllä uusia aina tulee aarrekarttoja varten, ja mieleeni kyllä juolahti, että keneltä niitä nyt saisi, kun rouva Poloniuskin juuri kävi ja toi muutaman tullessaan, mutta näköjään sen aina saa mitä tarvitsee, ja sieltä mistä vähiten odottaa!

Hovineito N on taas lähdössä reissuun, joten hän karsi tavaroitaan muutossa eli oikeaan aikaan olin kylässä. Hovineito N on juuri sellainen nykynuori (vaikkei enää kai ihan nuori), joista lehdissä paasataan: tehdään vähän aikaa töitä ja sitten matkaillaan, ei pidetä kunnolla yhteiskuntaa pystyssä. Oi, minä olisin juuri samanlainen, jos pääni kestäisi sen verran työntekoa että jäisi rahaa säästöön ja jos ei olisi Maudia, jota ei voi jättää pitkäksi aikaa muiden hoteisiin! Onneksi on muitakin taivaanrannan maalareita, jotka eivät halua uraa, omistusasuntoa ja vakiintunutta elämää... Ehkä meillekin jonain päivänä selviää, mikä on se meidän alamme. Tai sitten olemme tulleet maan päälle opettamaan muita. Hamlet on sanonut minulle, että jonkun on oltava köyhä ja sairas, jotta ihmiset ymmärtäisivät enemmän, että ihmiset osaisivat arvostaa sitä mitä heillä on, ja että he oppisivat myötätuntoa, auttamista ja sitä että heikkouttakin on. Viisasta? Kyllä minulle sopii, että elämäntehtäväni on sen näyttäminen, että muullakin tavalla voi elää kuin sen peruskaavan mukaan. Ehkä siksi minulle ei ole annettu edes halua elää sen peruskaavan mukaan, koska tehtäväni on toisaalla, muunlainen.

Tällä hetkellä minulla on vahva varmuus siitä, että olen oikealla tiellä. Jospa vihdoin tässä kypsässä iässä alkaisin kuunnella itseäni, lakkaisin miellyttämästä muita (mukaan lukien psyk. poli ja Kela) ja tekisin sitä, mikä kiinnostaa ja huvittaa. Mitä luultavimmin elämä alkaa sujua paljon paremmin, kun lakkaa sätkimästä vastavirtaan, ja ympärillä olevat ihmisetkin voivat paremmin, kun olen sovussa itseni kanssa.

Tänään minulla on vapaata, Artemis tulee luokseni, teemme taikamaljan ja ehkä jatkamme iltaa keskustassa. Varokaa tavikset, hörhöyhärit ovat liikkeellä!