keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Ofelia, oman onnen seppä

Elämä on kiinnostavaa, kun vaihtaa mielipiteitään monta kertaa päivässä. Aina löytyy uusia näkökulmia, kun ei jumita vain yhdessä ajattelutavassa. Välillä olen sitä mieltä, että ns. henkimaailma on olemassa (vrt. omat ja ystävien kokemukset), välillä sitä mieltä että kaikki on huuhaata. Tavallaan kaipaan joitain uskomuksia psyykkisen hyvinvointini tueksi (en kestä inhorealistista todellisuutta muuten, ainakaan välillä), mutta kuten ystäväni Hermia viisaasti sen muotoili:

"Jos arvelet että uskominen auttaisi sinua, eikö se tarkoita että uskon perimmäinen syy ovat psykologiset tarpeesi, ei todellisuus sinänsä? Käsittääkseni psykologisiin tarpeisiin on parempiakin tapoja vastata kuin todellisuuskuvan muokkaaminen hatarin perustein. Esimerkiksi, tarve uskoa liittyy pohjimmiltaan usein haluun olla jotenkin erityinen ja tietää jotakin mitä monet arvostetutkaan ihmiset (kuten tiedeyhteisön edustajat) eivät tiedä. Mutta tarpeeseen olla erityinen ja itsearvostuksen ongelmiin on parempiakin tapoja vastata..."

Lainattu luvan kanssa, lisätty vain yksi poisjäänyt että-sana. Juuri noin se on, että "yliluonnolliseen" uskomiseni pohjautuu psykologiseen tarpeeseen, ja olen miltei aina tiedostanut tämän, mutta en ole keksinyt muita tapoja hoitaa psyykettäni kuin lääkkeet, ajoittainen terapia ja todellisuuden muokkaaminen. Tunnistan kyllä tuon tarpeen olla jotenkin erityinenkin! Tunnistan sen sekä itsessäni että muissa, jotka jopa pienoisella ylpeydellä väittävät vain "tietävänsä" jotain muuta olevan kuin se mitä me näemme, tietävänsä että ovat selvänäkökykyisiä tai mitä ikinä. Toisaalta mietin, onko sillä väliä, mikä ihmistä pönkittää? Toiset pönkittävät itseään titteleillä ja työnteolla, toiset erilaisten sairauksien kestämisellä, kuka milläkin. Ei noista kai mikään lie toistaan parempi keino.

Todellisuuden muokkaaminen johtaa vain siihen ongelmaan, että kun törmää arjen ja elämän realiteetteihin, alas pilvilinnoista tullaan rytinällä. Tai ainakin minä tulen, koska olen pessimismiin ja negatiivisuuteen taipuvainen ihminen. "Superhörhöt" eivät taida kokea sitä rytinää, koska he näkevät kaikessa aina tarkoituksen, kaikki on aina niin kuin pitääkin, ja he ovat hyviä etsimään asioista ne positiiviset puolet.

Positiivisiin puoliin minäkin tosin olen nykyään pyrkimässä. Viime viikot ovat olleet aika nihkeää menoa kotona; olen ollut uupunut, kiukkuinen, turhautunut, kipeä (olemme edelleen kipeitä), ahdistunut, suorastaan vihannut elämääni ja vaikka mitä. Olen tuntenut sekoavani ja kuolevani, hajoavani äitiyteen ja yksinhuoltajuuteen. Sitten Universumi toi eteeni tämän. Minä olen juuri se tyyppi, joka alkaa möyhytä niiden ikävien asioiden ympärillä, juuttuu niihin ja sitten kaikki onkin pelkkää helvettiä aamusta iltaan! (Ja mikä on saavuttamani hyöty? Huomio? Myötätunto?) Tuo kolumni tuli minulle kreivin aikaan. Vaikka olisi kuinka turhauttavaa elää omien valintojensa kanssa (lapsi väärän miehen kanssa, yh-elämän valitseminen jne. - tosin tähän toinen minäni sanoisi että sielun tasolta katsottuna Hamlet on juuri se oikea mies, olen valinnut tämän oppiläksyn hänen kanssaan ja sieluni on valinnut nämä kokemukset tässä elämässä eli ei ole mitään "oikeaa" tai "väärää"), aina voi valita asenteensa lopputuloksiin. (Ja oikeasti taidan uskoa siihen sielun valintaan, eli ei voi valittaa mistään, kukin on elämäänsä saamansa kokemukset itse valinnut, myös sen syövän ja sokeritaudin, rikkauden ja rakkauden.) Ja sen ei pitäisi minun tapauksessani olla edes vaikeaa, koska oikeasti minulla on kaikki paremmin kuin ikinä elämässäni! Minulla on vapaus (vapaus esim. työnteosta!), rahaa, koti, lapsi, kuitenkin se mies, ystäviä, kaikkea sellaista mistä moni vain unelmoi ja sellaista mitä en aiemmin uskonut saavuttavani! Minkä ihmeen takia siis vihata elämäänsä, kun on saanut niin paljon? Sainhan Oberoniltakin enemmän kuin uskalsin edes toivoa tai ajatella. Mutta ehkä väsyneenä ja kipeänä ei ole maailman parhaimmassa vireessä ajatella syntyjä syviä iloisella mielellä.

Tein myös yhtenä valvomisyönä oivalluksen: jos ihmisen hyvinvointi ja onnellisuus eivät ole kiinni ulkoisista seikoista (raha, työ, ihmissuhteet, tavara jne.), niin silloin ei pahoinvointikaan riipu ulkoisista asioista. Mistä se silloin riippuu? Korvien välistä. Kuinka vihasinkaan sitä, kun rouva Polonius vuosia sitten karjui, että miten ihmeessä voin olla masentunut, vaikka minulla on nätti koti, opiskelupaikka ja kaikki - kun eihän se olo siitä ollut kiinni... Eli miksi siis ei voisi voida hyvin, vaikka kaikki olisi ulkoisesti huonostikin! Eivät esim. ne köyhyysloukussa olevat yh-ystäväni ole mitenkään onnettomia vaan keskittyvät elämän hyviin puoliin, ovat toiveikkaita ja iloisia. He tietävät, että kaikki on hyvin. Minä aion hankkia tuon saman asenteen ja luottamuksen elämään. Ja kieltämättä esim. Laterna magica alkoi viimeisinä aikoinaan käydä aika raskaaksi, joten vuodatuksen uudistus tuli hyvään aikaan! Pääsin eroon siitä mustuudesta ja voin nyt aloittaa valoisammalta pohjalta alusta. Minun on voitettava se negatiivisuuden pilvi, jonka keskellä olen lapsuuteni viettänyt ja josta olen niin paljon itseeni omaksunut.  

Tänään kävin Maudin kanssa TM-galleriassa jossa oli esillä Jarmo Kukkosen maalauksia. Oli virkistävää käydä keskustassa jossain aktiviteetissa pitkästä aikaa, ja maalaukset olivat upeita. Katselin niitä läheltä ja mietin, miten ne on tehty, ja kun katselin kaukaa, se mikä läheltä näytti kevyesti ja epätarkasti "sutaistulta", olikin kaukaa katsottuna äärettömän selkeä ja syvä kuva. Huikeaa! Tuon taidon haluaisin itsellenikin!

Ja ensi kuussa olen menossa ystävien kehumalle astrologille, jotta saisin selkeyttä uskomuksiini ja tilanteeseeni, hih! Jos sieltä jotain oikeasti löytyy, otan sen vastaan, jos ei löydy, on ainakin koettu taas yksi uusi juttu. Ja hmm, jos oikein luon oman todellisuuteni ja muokkaan maailmaa sellaiseksi kuin haluan, saatan sitä kautta saavuttaa tavoitteeni, vaikka se sitten perustuisikin mielikuvitukseen, virheelliseen todellisuuden muokkaamiseen ja pilvilinnoissa elämiseen... Jos haluan maalata, tarvitsen värikästä mielikuvitusta ja kaikenlaisia ulottuvuuksia, ja jos haluan pysyvän eläkkeen että voin vain maalata ja toimeentulo on turvattu, eiköhän sekin irtoa, kun alan jutella psykiatrille tähän maailmaan jääneistä hengistä, horoskoopeista, X:n kirouksista ja muusta. Minä voin siis vain voittaa! Heureka!

 

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Elämä ei ehkä olekaan tylsää vaan liiankin jännittävää

Suomi on pieni maa. Kaikki tuntevat aina jonkun saman. Kaikki löytyvät aina netistä, jotain kautta, ja kaikki linkittyvät toisiinsa. Nyt on vanha palaamassa, ja minua pelottaa.

Löysin blogin, jossa kirjoitettiin X:stä (keksin nimen myöhemmin), selvisi että kirjoittaja on vanha tuttuni, blogia lukee henkilö joka myös luki aikoinaan blogiani X:stä (ja joka jopa kommentoi tuon toisen blogin tekstiin jossa mainittiin X), ja samaan aikaan toisaalla saan tuntemattomalta viestin X:stä, että nyt sillä rintamalla taas tapahtuu, olenko valmis osallistumaan...

Kammo-olo. Olen yhteydessä ihmisiin, toivon parasta ja haluaisin uskoa, että tällä kertaa hyvä voittaa. Olen myhkäinen, mutta X on vaarallinen henkilö. :(

perjantai 22. helmikuuta 2013

Syntinen nainen tyytyy vähään, muille ei mikään riitä?

Hovineito K kävi kylässä ja piristi neljän seinän sisälle juuttunutta elämäämme (Maud on kipeänä). Söin liikaa makeaa, mutta ahdistusvaiheen päätyttyä voi taas harrastaa jotain dieettiä. Oli hauskaa ja mielenkiintoista, puhuimme mm. (tietysti) Oberonista, kummituksista, parisuhteista yms. Hovineito K:kin on sitä mieltä, että Titania ei voi tietää tapahtuneesta yhtään mitään, koska johan se olisi tullut jotain räksyttämään ja selvittelemään... Varsinkin, koska se pitää minua niin ihmeen ihanana ja ainutlaatuisena vahvana ihmisenä - kyllähän se olisi jo silkasta pettymyksestä ja järkytyksestä tullut kärisevällä äänellään päätään aukomaan ja vaatimaan vastauksia.

Minun persoonallisuushäiriöni auttaa selviytymään kaikesta, koska minulta puuttuu se jatkuvuuden tunne. Johan olin viime vuoden aikana kaikkien viikon tai parin näkemistaukojen aikana vakuuttunut siitä, että Oberon unohtaa olemassaoloni tai että vähintään sen kiinnostus loppuu näkemistauon aikana, ja sitten olin aivan ihmeissäni, kun olinkin sille edelleen olemassa. Eli nyt, kun olen kadonnut Oberonilta enkä siis näe häntä itsekään, koko juttu alkaa minusta tuntua unelta, ainakin erittäin kaukaiselta tapahtumalta ja jotenkin epätodelliselta. Ihmiset, joita en näe, eivät ikään kuin ole kovin todellisina enää olemassa. Tällaisissa tapauksissa häiriö on hyödyksi, muussa elämässä se on vähän ikään kuin haitaksi...

Artemis (yksi lähellä asuva uudehko ystävä, pakko keksiä hänellekin vihdoin nimi, hän on erittäin henkinen kuvataiteilija), joka elää vähän jossain muussa todellisuudessa kuin muut, pitää Oberonin perhettä jotenkin uskovaisena (johtuu Titanian työpaikasta mutta ei perustu mihinkään todelliseen faktaan eikä realiteettiin) ja luulee perheen rukoilevan yhdessä synnin viettelystä vastaan (!!! herran tähden, jos minä olen syntynyt 200 vuotta liian myöhään niin kyllä on Artemiskin!) ja on aivan vakuuttunut siitä, että jos Oberonin ja minun välillä olisi tapahtunut enemmän ja olisimme jääneet kiinni, minua olisi heitelty kylällä tomaateilla, kukaan ei olisi enää puhunut minulle, lapsenikin olisi leimautunut ja minä en olisi kestänyt tätä kaikkea. Öhh, ehkä ei ihme että tämä ihminen on taiteilija?! Saattaa olla, että minun olisi ollut pakko pakata muuttolaatikot, mutta enpä usko että nykypäivänä nainen olisi se synnin pesäke, joka on syypää kaikkeen, jota vastaan tavallisen duunariperheen täytyy taistella Jumalaa avuksi rukoilemalla, saatikka että kaikki lähialueella asuvat olisivat alkaneet karttaa minua ja Maudia. Ei tuollaista vain tapahdu nykyaikana! Eihän...? Todennäköisesti minä olen ihan reaalimaailmassa kiinni diagnooseistani riippumatta, mutta diagnoosittomilla saattaa joskus mielikuvitus ampua vähän yli, hih ja heh!

Se meediokin oli varmasti vain mukava täti, jolla on tavallista voimakkaampi mielikuvitus, ja samaa ehkä ajattelisin Lorna Byrnestä, näin alkutuntumalta. Hovineito K:n kanssa mietimme, miten ihanaa olisi kokea jotain sellaista, mikä saisi vakuuttumaan toisesta todellisuudesta, siitä että kaikki ei olekaan tässä, kaikki ei ole se mitä näkyy tai tiede kertoo, mutta kun on vaikea uskoa eikä omia kokemuksia ole, niin ei ajatusmaailmaansa kovin helpolla voi muuttaa. Hovineito K on täysverinen skeptikko, joka kuitenkin haluaisi kokeilla kanavoijaa tai jotain, jotta hän voisi sitten keskustella asioista - miksi nimittäin teilata jotain suoralta kädeltä jos ei ole edes kokeillut eikä siten tiedä enempää asiasta.

Sir Lancelotkin kävi vierailulla yhtenä päivänä, ja hänhän on omaksi ihmeekseenkin vihdoinkin menossa naimisiin. Hän on yli 40-vuotias ja kokee elämän olevan ohi, siksi on ihan sama, vaikka menisikin naimisiin, ilman suurempaa tunnehäsmäkkää. Minä sanoin että ei kun elämä on tässä iässä vasta alussa! Lancelot vain hirnahti. Lancelotin mielestä parisuhteet ovat vain päätöksiä, sitä että päättää jakaa elämänsä sellaisen ihmisen kanssa jota ei tee mieli tappaa, jonka kanssa tulee jotenkuten parhaiten toimeen ja saa arjen rullaamaan. Minun tulee vähän sääli tätä mukavaa tyttöystävää, joka on tietysti, nainen kun on, enemmän tunteella mukana ja tosissaan. Haluaisiko hän kuulla että on vain "kiva tyttö jonka kanssa tulee juttuun"? Minä kyllä haluan vähän enemmän kuin sen että toista ei tee mieli tappaa! Ja vaikka se arki ei ihan rullaisikaan, jokin tunne on molemminpuolin oltava, muuten ei homma toimi. Hamletin kanssa ei toiminut arki (eihän se ollut ikinä kotonakaan, ei jaettu raha-asioita, ei kotitöitä, ei mitään), eikä ollut alkuhuumaa, samanlaista en ota uudelleen.

Mietimme hovineito K:n kanssa myös sitä, miten ihmiset eivät osaa arvostaa sitä mitä niillä on. Mielestäni minulla on huipputulot, vaikka huitelen käsittääkseni vain pikkuisen köyhyysrajan yläpuolella. Pari ystävääni on aivan onnessaan 2000 euron kuukausipalkasta, kun taas jotkut kommentoivat tuota että herran tähden se on nykyään PIENI palkka! Ja ettei heille riitä kolme tonniakaan. Mihin ihmiset oikein ovat tottuneet? Mihin sen kaiken rahan saa kulumaan? Onko näillä valittajilla aina ollut tosiaan elämässä niin kultalusikka suussa, ettei mikään riitä? Oma riemuni "ruhtinaallisesta rahatilanteestani" tuntuu joskus vähän nololta, kun toinen päästää suustaan että häh, miten tuolla voi elää... Eivätkö nämä rahasta valittajat osaa priorisoida asioita, esim. luopua harrastuksista, lasten harrastuksista, vaate- ja tavaraostoksista, kun mikään ei ikinä ole tarpeeksi? Hullua, että yhdelle ei riitä 3000 euroa kuussa ja toinen ei tiedä mihin laittaisi 2000 euroa.

Toinen asia mitä pohdimme, oli Titanian jatkuva miehensä mollaaminen ja valittaminen, kun on niin rankkaa, kun sitä ja tätä, ja aina se kulkee hapannaamana. Sillä on kuitenkin työ, mies joka hoitaa kodin ja lapset kun hän ravaa muualla ja harrastaa, ja hän kehtaa valittaa kaiken rankkuudesta esim. Desdemonalle, joka on alusta asti hoitanut kaksi lasta ypöyksin ilman tukiverkostoa, kotipalvelua, purkkiruokia, ilman mitään. Ja Desdemona on aina onnellinen lapsistaan ja on hyväksynyt sen, että heillä on kolmen hengen idylli. Mutta kun ihmiselle ei mikään riitä. Titanialle ehkä tekisi ihan hyvää kokeilla vaikkapa kuukauden verran yhärielämää niin osaisi arvostaa vapauttaan ja miestäänkin vähäsen...? Ja taitaa olla ihan omaa valintaa se elämän rankkuus - ei tarvitse juosta jokaisessa kissanristiäisessä jos ei jaksa. Mutta jos ei kestä omaa perhettään niin paljoa (kuten on sanonut), sitten kannattaisi tehdä muunlaisia ratkaisuja. (Lisään tähän vielä, että jotkut valittavat sitäkin kun on aina vain muutaman vuoden mittaisia suhteita eikä alkuhuuman loputtua suhdetta enää saada toimimaan, ja että monien mielestä alkuhuuma kestää vain pari vuotta. Miten niin "vain" ja PARI VUOTTA!!??!! Minulle jo puolen vuoden seurustelu alkuhuumasta olisi paljon, vaikka se päättyisi sitten juuri siihen! Että jotkut ovat saaneet kokea useita suhteita joissa on ollut parin vuoden alkuhuuma ja silti ei olla tyytyväisiä...? Oh, ihminen on merkillinen olento!)

Minä voin tämän mietön päätteeksi todellakin iloita siitä, että kaikkien sossujen ja leipäjonojen jälkeen minulla on riittävästi rahaa, osaan sekä nauttia siitä että säästää, ja että minulla on kaikesta huolimatta Hamlet jossain määrin rinnallani, koska on niin paljon yksinhuoltajia, joilla ei oikeasti ole ketään. Mutta pitääkö ihmisen aina menettää jotain ennen kuin osaa arvostaa sitä mitä on tai pitääkö aina käydä läpi jotain superköyhyyttä ja äärimmäistä yksinäisyyttä, että ymmärtäisi olla iloinen vaikkapa palkastaan ja parisuhteestaan? Sitä paitsi kaikki on omaa valintaa ja aina voi valita uudelleen, ainakin asenteensa voi valita...



torstai 21. helmikuuta 2013

Rajatilakokemuksia

Kylläpä ahdistaa. Tuntuu siltä, että henki ei kulje, ruumiinjäsenet irtoavat, pyörryn, hajoan palasiksi ja kuolen. Sitä ennen tietysti sekoan. Kompuroin, kolhin itseäni, koska ahdistuksessa on vaikea liikkua, ja kaikki tuntuu vain yhdeltä painajaiselta. Tällaista ei ole ollut pitkään aikaan, ja tässä on kyse taas kerran vain epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, luulen ma. Sisäinen tyhjyyden tunne on musta ja ammottava, mikään ei tunnu miltään, tunnesäätely ei toimi, stressinsietokykyä ei ole, ja se tyhjyys oikeasti syö aivan kaiken. Olen kävelevä musta aukko, jolla oikeasti kaikki on hyvin. Kiitän joka päivä siitä, että minulla on ihana koti, ihana lapsi, elämäni parhain rahatilanne, paljon ystäviä, Hamletin tuki ja apu kaikesta huolimatta, Oberonilta sain enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa ja kuvitella... minulla on itse asiassa kaikki, paljon sellaista mitä en koskaan uskonut saavani (olin vuosia sitten varma että olen ikuisesti yksinäinen ja köyhä, joten Vetovoiman laki EI toimi - silloinhan minun pitäisi edelleenkin olla yksinäinen ja köyhä!), mutta päänuppi ei ole kunnossa, eikä todennäköisesti ikinä tule olemaan. Persoonallisuushäiriö ei ole sairaus josta parannutaan vaan osa (pirstoutunutta) persoonaa, ja sen kanssa pitää vain elää.

Seurasta huolimatta tunnen oloni järjettömän yksinäiseksi (no, ei ihmisten seura yksinäisyyttä poistakaan, se vain viihdyttää, yksinäisyys poistuu vasta kun ihminen on yhteydessä itseensä, ja näissä rajatilaoloissa se yhteys on todella poikki), millään ei tunnu olevan tarkoitusta eikä merkitystä, eikä mikään tekeminen poista tätä oloa. En todellakaan ole koskaan saanut mistään työstä tai harrastuksesta tai tekemisestä mitään sellaista irti, mitä suurin osa ihmisistä saa. Tekeminen on minulle vain väliaikaista tyhjyyden täyttöä. Tekeminen on aina merkityksetöntä minulle. Siksi kai minulla ei ole koskaan ollut ammatillista kunnianhimoa enkä ole ikinä pystynyt kuvittelemaan itseäni missään työssä tai ammatissa. Tyhjyys ja ahdistus tuhoavat aina jossain vaiheessa kaiken, siksi en viitsi enää edes yrittää. Olen mielelläni ajopuu.

Luultavasti tämän rajatilakohtauksen syynä on tällä hetkellä se, että täytin Oberonilla tyhjyyttäni, ja nyt kun se juttu on ohitse, huomaankin että tyhjää on, edelleen, minä en ole muuttunut sen kummemmaksi enkä terveemmäksi, ja pers.härö pamahtaa päälle täysillä. Nyt täytän tyhjyyttä holtittomalla syömisellä. Ja taikauskolla. Jostain luin, että epävakailla on taipumusta taikauskoisuuteen, ja voi veljet, miten pahimmissa ahdingoissa aina alankaan etsiä toivoa ns. henkimaailman jutuista! Mitään todisteita en koskaan jumalista, enkeleistä, henkimaailmasta tai muusta saa, "rukousvastauksista" puhumattakaan, mutta ehkä jokin kuviteltu usko pitää minut edes jollain tapaa järjissäni? Ei ole mukavaa olla rajatilapersoona! Psykologi sanoi kerran, että ei suosittele psyk. polilla puhumaan mitään henkimaailman juttuja, koska se katsotaan usein potilaan sairaushistoriaa vasten (eikä siellä kukaan työntekijä mihinkään uskokaan, joten ei ihmekään) ja lopputuloksena on yleensä sairaalahoito tai lääkityksen lisääminen, ja jälkimmäisenä keinona minulla toimii ainoastaan Opamox, ne rauhoittavat ja saavat toimintakyvyn takaisin, toisin kuin esim. Ketipinor, joka vetää sellaiseen jumiin että siinä ei yksin lasta hoideta eikä tehdä paljon muutakaan...

Haluaisin olla yhtä henkisesti kehittynyt kuin esim. Manta ja hovineito N, jotka todella ovat sisäistäneet sen, että ihminen ei tarvitse toista ihmistä tai tekemistä ollakseen onnellinen, onni ja mielenrauha eivät tule itsen ulkopuolelta, ei työstä, ihmissuhteista tms. Mutta tämä tyhjyys ajaa minut etsimään sisältöä elämään vaikka harrastuksista, joihin nyt en edes pääse. Tämähän on jo tragikomediaa! Tai sitten kuvittelen, että jos olisin toimivassa parisuhteessa, olisin tyytyväisempi. En kuitenkaan olisi, koska persoonani on vinoutunut ja kokisin silti edelleen näitä rajatiloja ja tyhjyyksiä. Voi niisk. Eikä tähän tosiaan auta mikään hörhökirjakaan tyyliin "Enkeleitä hiuksissani" by Lorna Byrne. Lähinnä mietin, mikä psyykediagnoosi sillä naisella on...

Elise vastasi 11 kysymykseeni ja olen tapani mukaan kateellinen, hihi! Tuollainen varmuus ns. henkisistä asioista, kokemukset ym. olisivat enemmän kuin tarpeen täälläkin. Mutta, skeptinen minä ja järki lyövät aina jossain vaiheessa vastaan. Ehkä jonain päivänä jaksan kirjoittaa tänne omat "yliluonnolliset kokemukseni", jotta tulisi pohdittua niitä, paljonko niissä on perää ja paljonko vaikkapa muistivirheitä, mielen tepposia tai muuta, esim. mielenterveyden häiriööni pohjautuvaa...

Vetovoiman lain voin ainakin heti kättelyssä teilata. Jos ihminen saa sen mitä ajattelee ja mihin uskoo, minulla ei ikinä pitäisi olla kaikkea tätä hyvää, mitä elämässäni on nyt! Olen aina pelännyt pahinta, ollut varma kaikesta epäonnistumisesta jne. Päinvastoin, kun visualisoin ja uskon hyvään, kaikki menee päin persettä. Suosittelen siis itselleni päivä kerrallaan elämistä ja järki kädessä kulkemista. Onneksi ensi viikolla on psykologiaika.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Kammometsä


Vein Maudin kävelylle metsään, josta osa on suojeltua aluetta, ja jossa osaan on viime vuosina rakennettu kylmänoloisia ja persoonattomia sikakalliita taloja. En ole käynyt alueella viime aikoina usein, koska siellä on ollut vaikeaa liikkua rattailla, ja koska alueen taianomaisuus hävisi rakentamisen myötä. Ennen se oli pelkkää vanhaa metsää, jossa ei koskaan liikkunut muita ihmisiä. Niinpä osa alueesta oli todella outoa tunnelmaltaan. Yhdessä kohtaa tuntui aina siltä kuin aika olisi pysähtynyt, karvat nousivat pystyyn, oli pakko juosta alueen läpi, vaikka tuntui siltä että siihen jää jumiin. Mantan kanssa alue tuli puheeksi vasta hiljattain ja hänellä on sama kokemus. Itse laskin kaiken aina mielikuvitukseni piikkiin, kunnes huomasin saman olon joka kerta siellä, vaikken olisi edes kiinnittänyt huomiota että nyt ollaan juuri siinä kohdassa.

Mielenkiintoista on myös se, että aluksi kun muutin tänne ja tutkin aluetta, en koskaan löytänyt reittiä tuonne "vuorelle". Kartan mukaan ja muutenkin sinne vievä tie on äärimmäisen helppo löytää, mutta minä en sitä vain "nähnyt". Sittemmin löysin sieltä kaksoishiidenkirnut, mutta joka kerta kun halusin näyttää ne ystävilleni, en taaskaan löytänyt perille. Kummallista.




Tässä hiidenkirnut lumen peittäminä paannejääkuorrutuksella ja niiden lähellä oleva kallionseinämä, joka varsinkin kesällä näyttää kiehtovalta, sammaleiselta, ja sitä on pakko silittää.

Kirnujen jälkeen alkaa se outo alue, jossa ilmapiiri on pelottava ja merkillinen. Onkohan tuo polun varressa ränsistyvä kapistus jokin sodanaikainen juttu? Ja tuo "bunkkeri" on järjettömän kammottava paikka. Sen lähelle en menisi vaikka maksettaisiin, sisälle astumisesta puhumattakaan!


Ja koska mukana ei ollut uutta kameraani, jouduin ottamaan kuvat kännykällä, jossa kamera on surkea, kun siinä ei ole edes salamaa. Eli sain "kummituksia" tietysti kuvaan! Oikeasti oviaukko oli vain tumma ja synkkä, nyt siinä on joku lumikasaheijastuma, vaikka takaseinä on vaan betonia tms. Lienee tämäkin jokin sodanaikainen systeemi?

Maud halusi kotiin jo hiidenkirnujen luona, koska sitä pelottivat kaatuneet puut ja rassukka itki, minuakin alkoi karmia kun pääsimme vihdoin päätielle ja näin puihin tehdyt merkit:


Tienrakentajien/metsänhoitajien outoa huumoria?! Suurimmassa osassa puita oli vain vihreä läntti, mutta tässä oli kolme puuta yhdessä toisissaan kiinni ja jokaisessa pääkallo. Ovatko nämä merkityt siis kaadettavia vai säästettäviä, ken tietää? Tiet olivat ennen kapeita hiekkateitä ja nyt valmistuttuaan leveämpiä ja asfaltoituja, törmäsimme jopa isoon auraan (niitä ei vuosia sitten siellä käynyt, ainoa merkki autoliikenteestä olivat satunnaiset renkaanjäljet tiessä), ja jos kyseessä on luonnonsuojelualue ja tie on valmis, mitä noille puille sitten aiotaan tehdä? (Lisähuom. Tuli mieleen että joku ökytalon teini on aikansa kuluksi raaputellut läiskistä pääkallot, huoh.)

Oli hyvä päästä kotiin, emme ihan heti lähde tuonne takaisin! Paitsi ehkä keväällä sinivuokkoja katsomaan...

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Moon Mamman haaste aiheena minä

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
 
Nappasin tämän mukaan, koska tykkäsin Mamman omista kysymyksistä joista erityisesti yhteen haluan vastata, ja nythän tämä sopii uuteen blogiin hienosti, koska jos on/tulee uusia lukijoita, niin saapi vähän selvennystä kuka Ofelia on...  
 
Eli 11 asiaa minusta:
 
1. Olen virallisesti keski-ikäinen yksinhuoltaja mutta tunnen olevani nuorempi kuin koskaan ja elämä on vasta alussa!
 
2. Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja ajoittain oireileva epämääräinen ahdistuneisuushäiriö, mutta kummankin kanssa tulen nykyään toimeen ja hyväksyn sairausvaiheet, koska ainakaan hypomaniaan ei ole löytynyt lääkettä, joka ei vetäisi niin tokkuraan etten selviä arjesta yksin lapsen kanssa. Sitä paitsi rakastan hypomanioitani, hih!
 
3. Vihaan ja pelkään työntekoa eli en kestä joka päivä ravaamista samaan aikaan samaan paikkaan vaan stressaannun järjettömästi, tunnen ettei minulla ole enää elämää ja alan suunnitella erilaisia keinoja ottaa henki pois itseltäni. Niinpä olenkin etsimässä ihan omaa alaani ja paikkaani tässä elämässä, vaikkei se sitten psyk. polille ja Kelalle kelpaisikaan...   

4. Pidän matkustamisesta ja jos olisin rikkaampi ja lapsettomampi, matkustelisin varmaan paljon enemmän kuin nyt. 

5. Tarvitsen paljon omaa aikaa rauhassa yksin kotona, muuten stressimittari huutaa punaista ja sitten ei ole kenelläkään enää kivaa. Olen sosiaalinen ja ystävät ovat tärkeitä, mutta jos oma rauha jää pitkäksi aikaa väliin, alan hajota.

6. Olen äärimmäisen romanttinen sielu ja super-haihattelija! Olen myös yliherkkä eli virallisehko määritelmä löytyy ainakin Suomen ulkopuolelta, HSP-ihminen. (Tämän bongasin jostain naisten lehdestä ja huusin että sehän olen minä! Vaikka luinhan jo sata vuotta sitten myös Sylvi-Sanni Mannisen kirjan "Outolintu, erilainen" ja huusin että sehän olen minä!)

7. Harrastan maalaamista ja harrastaisin näyttelemistä, jos pääsisin iltaisin kotoa jonnekin ja voimat riittäisivät.

8. Olen vaihtelevasti tiedeihminen ja skeptikko sekä huuhaahörhö, joka sekoaa "yliluonnollisiin" asioihin. Nyt on menossa jälkimmäinen vaihe.
 
9. Olen hyvä hoitamaan raha-asioita, tekemään kuukausibudjetit ja säästämään, olen myös hyvä siivoamaan ja hoitamaan kotia (ja toivottavasti myös lasta). 

10. Olen moneen otteeseen yrittänyt karpata, mutta koska olen hedonisti, karppaus kaatuu aina siihen että maailma on kuitenkin täynnä ihania kakkusia, suklaaherkkuja ja muuta sokeria, että heitän piupaut karppaamiselle ja päätän nauttia elämästä.

11. Moraalikäsitykseni on aika löyhä. Toista ihmistä ei voi omistaa, jokaisen pitäisi rakastaa enemmän, tunteiden tukahduttaminen ei ole tervettä, eli lienen jollain tasolla polyamorinen.

Sitten Moon Mamman kysymykset:
 
1. Jos olisit joku rock/poptähti, niin kuka ja miksi?
2. Jos pitäisi valita yksi musiikin laji, ja kuunnella pelkästään sitä koko loppuelämä, niin mikä se olisi?
3. Mikä instrumentti ja kenen soittamana?
4. Minkä elokuvan musiikki, tunnari tai jokin teema itkettää väkisin?
5. Jos pitäisi valita yksi elokuva, ja katsella pelkästään sitä koko loppuelämä, niin mikä se olisi?
6. Suomenkieliset vai vieraskieliset lyriikat? Vai mielellään ei lyriikoita ollenkaan?
7. Missä yhtyeessä haluaisit soittaa, ja miksi?
8. Mitä instrumenttia haluaisit soittaa, ja miksi?
9. Onko viikonlopun leffailtasi komediaa, draamaa, jännitystä vai toimintaa?
10. Missä elokuvassa esiintyy suosikkipahiksesi?
11. Mikä on elämän tarkoitus?

1. Öh, en tiedä mitään rock- ja poptähtiä! Varmaan joku tasapainoinen ja jalat maassa kulkeva stara, olisiko Celine Dion sellainen? Se on myös ihan nätti ja laiha ja sillä on perhe.

2. Mielellään vastaisin klassinen, mutta mitään kamarimusiikkia en kuuntelisi vuositolkulla, niin ehkä valitsen iskelmän vaikkapa vuosilta 1960-70... Vaikka barokkioopperatkin ovat vauhdikkaita ja iloisia, niin jotenkin klassinen vaihe on elämässäni vähän ohitse.

3. Sello! Tiedänkö muita sellon soittajia kuin Arto Noraksen ja sukulaissieluni miehen? En... Viulustakin tykkään ja tiedän sentään David ja Igor Oistrahin!

4. Minun Afrikkani? Sofien valinta?

5. Nyt tulee se kysymys johon halusin erityisesti vastata: Ranskalaisen luutnantin nainen! En ole eläissäni muuhun niin samastunut kuin tähän.

6. Vieraskieliset. Vaikka rakastan sanoja, en välitä niistä musiikissa. Musiikki on maagisempaa kun kaikkea ei ymmärrä.

7. Tiedänkö jotain yhtyeitä? En! Tai varmaan valitsisin Dead Can Dancen, niillä on maagista musiikkia. Pääsisin ehkä johonkin sfääreihin jos olisin mukana.

8. Viulua olen aina halunnut osata soittaa, ja olen sitä kokeillut kun ystävä lainasi ja näytti miten se toimii. Soitanta kuulosti järkyttävältä repimiseltä, mutta sain ihmiset tunnistamaan kappaleet, vaikka oikeasti en osaa edes lukea nuotteja enkä näin jälkikäteen osaa sanoa, miten sen tein, että otin viulun ja aloin soittaa. Olin hypomaniassa ja harjoittelin sormet verillä, enää ei onnistuisi!

9. No draamaa! Eihän sitä omassa elämässä olekaan tarpeeksi, heh heh...

10. Suosikkipahis? Pitääkö olla suosikkipahis? Onko Meryl Streep -leffoissa muita pahiksia kuin natseja? En osaa vastata!

11. Oi, elämän tarkoitus on toteuttaa itseään, tehdä sitä mistä pitää, rakastaa muita ja iloita jokaisesta ainutlaatuisesta hetkestä!

Omat kysymykseni:
 
1. Uskotko henkimaailmaan?
2. Onko kuoleman jälkeen elämää?
3. Oletko nähnyt kummituksia tai kokenut jotain ns. yliluonnollista?
4. Oletko käynyt ennustajalla ja onko osunut oikeaan?
5. Onko sinulla ollut ennaltatietämiskokemuksia?
6. Mitä mieltä olet Meryl Streepistä?
7. Uskotko johdatukseen eli siihen että kaikelle on tarkoituksensa ja kaikki tapahtunut vie meitä lähemmäs päämääriämme?
8. Uskotko että me kaikki olemme yhtä (eli toiseen ihmiseen voisi tämän vuoksi esim. vaikuttaa ajatuksen voimalla?)
9. Onko mielestäsi kaikki hyvin vai pitäisikö meidän yrittää luoda yhteiskunnasta parempi paikka?
10. Onko ihmisellä aura?
11. Jos nyt saisit sanoa mitä haluat ihan kenelle tahansa, mitä se olisi ja kenelle?
 
Ja nyt sovelletaan, koska tämä on ollut jo niin monilla. Ei tarvitse keksiä omia kysymyksiä tai kertoa itsestään jos ei enää jaksa, mutta haluaisin kuulla ainakin Liskonaisen, Tiinan, Jaanan, Elisen, Minzin ja Mallamoijan vastaukset omiin kysymyksiini! Kiitos!

lauantai 16. helmikuuta 2013

Puutarha ilman enkeleitä


Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha

Toinen suurenmoinen oman rauhan päivä! Enpä olisi vuosia sitten uskonut että näin nautin yksinolosta kotona. Kävin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja oli kosteaa, lämmintä ja miellyttävää.

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha
Harmikseni en saanut yhtään henkiolentoa kuvaan. Ja Wikipedia torppasi haaveeni heti, kun vähänkin asiaa tutkin. Valopalloilmiössä on kyse siitä, että linssin ja "salamalaitteen" välinen etäisyys vähentää valoheijastuksen kulmaa linssiin ja valaisee linssin seutuvilla leijuvat pikkupartikkelit, jotka normaalisti olisivat silmälle näkymättömiä. (Nyt tuli sellainen käännös että toivottavasti muinainen englanninopettajani ei lue tätä!) Mutta anyway, kyseessä on tekniikka ja optinen harha, jos tuollaisia näkee luonnossa jopa ilman kameraa... Suurin osa valopallokuvistahan on otettu hämärässä, ja silloinhan usein käytetään salamaa, joten enkeleitä on sankoin joukoin hämärässä liikkeellä! Mm. meedio puhui enkelipalloista ja hengistä valokuvissa, maalaamassa ihmiset ovat saaneet näitä digikameroillaan - mutta minä tietenkään en vaikka kuinka yritän!

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha
Olen pohtinut, kumman teorian valitsen Oberon-asiaan, hovineito K:n vai Mantan näkemyksen. Hovineito K:n näkemys on lempeä - Oberonilla olisi jotain tunteita mutta se on uskollinen ja pelkää, ei uskalla myöntää mitään itselleen eikä minulle eikä ainakaan tehdä mitään, Mantan näkemys on raadollisempi - Oberonin "kiinnostus" on 70% sitä että huomio imartelee häntä, 30% sitä että huomio tulee juuri minulta, eli miltei samantekevää, kuka hymyilisi ja himoitsisi pitkässä tylsässä parisuhteessa olevaa nuutunutta miestä... Hovineito K:n mielestä minun pitäisi ajatella positiivisesti ja ajatella, että minustakin voi pitää, ja että ihanaa kun sain siltä ihmiseltä jotain takaisin, jota olen ajatellut vuosia, Mantan mielestä minun pitäisi muistaa, että tunne ei ole syvällinen eikä järin henkilökohtainen ja että Oberon on tylsä villalapanen. Jos päädyn K:n teoriaan, ehkä valehtelen itselleni, mutta se saattaisi lisätä toivoa tulevaisuudessa, jos ajattelisin että juuri minustakin voi pitää... Mutta muistuttakaa minua seuraavan kohteen kanssa, etten ota asiaa niin vakavasti!!!

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha

Olen muokkaillut aarrekarttojani joita on tällä hetkellä oikeastaan kaksi varsinaista ja kaksi tunnelmakarttaa. Taitaa olla vihdoin valmista. Eli nyt pitäisi lähteä tekemään jotain käytännössä... Muuten kaikki jää tuohon kartonkitasolle.

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha

Narskutuspäänsärky vaivaa, buranalevy on syöty loppuun (ei apua), migreenilääkkeisiin ei vielä ole varaa... Vapaapäivien ainoa riesa on inhottava kipu. Pitäisi nukkua vähemmän, jotta narskuttaisi vähemmän!

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha


Haluaisin kovasti öiselle pöllöretkelle. Jos tänä vuonna ehtisi, mahtuisi mukaan ja jaksaisi tarpoa yöllä lumessa...

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha

On tämä blogger helpompi ja kivempi kuin vuodatus koskaan! Että terveisiä vaan sinne kotimaiseen palveluun, jossa jossain viestissä rukoiltiin poismuuttaneita palaamaan takaisin. En palaa. Yritän edelleen löytää palvelusta sitä nappia, josta blogin saa poistettua kokonaan. Jos joku tietää missä se on, kiitos vinkistä!

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha

Verhoudun harmaaseen suojausvaan (hörhöjuttuja) ja toivon että olen suojassa Oberonilta KAUAN.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Oma seura paras seura

Taylor täällä terve! Kyllä suklaa, punaviini ja lakritsijäätelö on hyvää! Meediokäynti oli tietysti hakuammuntahuttua (Mantalla aivan erilainen ja huippu kokemus) eli ei siitä sen enempää, mutta onpas vapaa-aika ihanaa. Minun piti lähteä hovineito N:n luokse illanviettoon, mutta en jaksanut. Ulkona on pimeää ja kylmää, ja olin niin myöhään kotona, että halusin vain peiton alle yksin omaan rauhaan.

Yhden meedion sanoman jutun voin kirjoittaa, se liittyy siihen että se lupaili minulle miestä, ja huokaisin ylitunteellisesti että ah, romanttinen rakkaustarina, mihin meedio purskahti nauruun että EI SELLAISTA OLE KELLÄÄN! No ei niin, mutta koska olen romanttinen sielu, näen edelleen jopa hyväksikäyttötapauksessani romantiikkaa ja monessa muussakin seikkailussani, vaikka en ole sitten enempää saanutkaan. (välihuom. Jäätelössäni on hius!) Voisin ihan hyvin ottaa lukuisia romanttisia (minun mielestäni, muiden mielestä välttämättä ei) seikkailuita tai lyhyitä suhteita, mikään pitkä tasainen ja tylsä junnutusparisuhde ei ole se minun haavekuvani. Vaikka väsyttää, selviän näköjään arjessa ihan hyvin yksinkin, ei tähän sohvalle tarvita mitään pysyvää perunaa piereskelemään ja katsomaan urheilu-uutisia. En osaa nukkua kenenkään vieressä enkä asua kenenkään kanssa, niin siksi on samantekevää, kuinka kauan suhteilu kestää.

Oberonin vältteleminen on tervettä ja voimia antavaa. Joka kerta, kun saan itseni kiinni hänen ajattelemisestaan, muistan lauseen (tai muistutan itselleni) "ei mitään syvällisempää", ja se puukko listii kaikki kuvitelmat salamannopeasti. Manta ohjeisti minua, että minun täytyy oppia näyttelemään miesten kanssa. Ei saa heti heittäytyä jalkojen juureen suureen ääneen huutaen että MÄÄ RAKASTAN SUA! vaan olla kuin ei ollenkaan kiinnostaisi, siten miehen mielenkiinto säilyy edes pikkuisen pitempään. Mies on kuin koira joka metsästää auton ajovaloja. Ja kun annat ajovalojen palaa ja koiran saada ne kiinni, kiinnostus lopahtaa kuin perenna paahteessa. Ja onhan se totta, että ketä tahansa ällöttää jatkuva saatavilla oleminen, palvonta ja perässä hiihtäminen.

Huomenna toivon saavani aikaan taiteellisia suorituksia. Ja ehkä enkelipalloja valokuviin, joita aion mennä tiettyyn paikkaan ottamaan. Pölypallot ja sormenjäljet ilmiintykööt arkkienkeleinä!

torstai 14. helmikuuta 2013

Lammas ja bumerangi

Kirje on käsitelty. Oberon ei tietenkään ikinä olisi sitä itse ottanut puheeksi vaan olisi ollut niin kuin mitään ei olisikaan, mutta päätin tarttua härkää sarvista, vaikka pienempi lapsi oli läsnä. Tilanne meni äärettömän hyvin, Oberon oli hymyilevä ja ystävällinen, sanoi että on Titanian kanssa eikä ryhdy mihinkään, sanoin että tiedän, vaikka se onkin surkeaa, mutta kun kysyin tunteeko hän mitään, hän epäröi. Tivasin että olihan kuitenkin jotain (säälittävän epätoivoista...), hän naurahti että älä yritä saada minua sanomaan tuollaista. Sanoin että miehet on sitten ärsyttäviä, hän nauroi että jaa on vai, ja kun kysyin eikö hän voi vain sanoa kyllä tai ei, hän miettimisen jälkeen sanoi että ei tunne mitään syvällisempää. Sitten hän vielä kiitti kirjeestä jota ei ole kuulemma vielä heittänyt pois.

Huh huh, Oberon ei siis ole ahdistunut! Olen vain julmetun kateellinen Titanialle, joka ei nähdäkseni osaa arvostaa sitä mitä hänellä on, tai sitten se, että ei halua viettää puolisonsa kanssa aikaa, ei ole tälle mitään sanottavaa, ja olisi kamalan tylsää jos he olisivat vain koko perhe kotona, ja että vituttaa jos on lomat samaan aikaan, on vain merkillinen tapa rakastaa ja kaikki on loppupeleissä hyvin ja hellyys kukoistaa. Ken tietää. Oberon mahdollistaa Titanian täydellisen vapauden kaiken maailman rientoihin iltaisin ja viikonloppuisin, joten pakko siinä jokin magnetismi on olla...

Manta oli ällistynyt, että lammaslapanen sai suustaan noinkin paljon tekstiä ulos. Ja nyt kun suren ja itken tuota "ei mitään syvällisempää" -kohtaa sekä sitä, että Oberon vähän veti takaisin aiempia sanojaan, kun ei myöntänyt mitään tunteita (sekä sitä etten saa mitään ja että olin vain viihdyke, piriste ja hupi Oberonille), Manta lohdutti, että Oberon saa tuolla vain itselleen paremman ja rehellisen olon, koska pelkää eikä kestä sitä että meni ihastumaan toiseen. En tiedä, kannattaako minun ajatella noin, että jokin tunne oli, vai niin, että kuvittelin aika paljon asioita ja Oberon onkin ihan tavallinen mies, joka pelleilee vähän kaikkien kanssa tarkoittamatta yhtään mitään. Hmph. Toisaalta, sitten on muitakin, jotka ovat joutuneet joukkopsykoosiin ja kuvitelleet Oberonin katseet, hymyt ja käytöksen, jos hän ei oikeasti tuntenutkaan mitään. Ei miehistä ota selvää. Ei ole ensimmäinen kerta, kun mies vetää takaisin sanomisiaan ja tekemisiään. Sillä ei ole merkitystä, onko mies vapaa vai varattu, sen jälkeen kun jotain tapahtuu, miehet haluavat nollata kaiken ja kieltävät oman osallisuutensa. Jos on kerran jotain saanut, ei sitten enää kiinnosta - ainakaan jos nainen on kiinnostunut. Miesten kanssa täytyisi osata ja jaksaa pelata ihme pelejä, esittää ettei ole kiinnostunut, sitten voisi EHKÄ saada jonkun.

Selvää on, että odotan aina liikaa ja minulle pienetkin asiat merkitsevät enemmän kuin miehet tarkoittavat, ja että koska miesten tunne-elämä on melko suppea ja minun tunne-elämäni yliampuvan voimakas, on aika hankala löytää ketään ja muodostaa suhteita. Yksikään mies ei todellakaan ole kiinnostunut naisten tunnevuodatuksista. Miehet pyörivät oman napansa, autojen, työn, ehkä urheilun ja juomisen ympärillä ja naiset ovat mahdollisuus seksiin. Hovineito K sanoi, että hyvänen aika, se että Oberon kesällä sanoi että lähtisi treffeille kanssani jos olisi vapaa, tarkoitti vain sitä että se olisi lähtenyt panemaan. Kun elämä enimmäkseen on ankeata, tylsää, raatamista ja epäreilua, niin en voi odottaa mitään romantiikkaa mitä on elokuvissa ja kirjoissa. "Ei kukaan voi saada toiselta samaa takaisin mitä antaa, sellainen ei vain ole mahdollista." Pitkissä parisuhteissa olevilla on realistinen käsitys suhteiden muodostumisesta, vapailla ystävilläni on taipumus uskoa romantiikkaan, rakkauteen ja siihen että jokaiselle on joku, ja että he ottavat vain sen Suuren Rakkauden tai eivät mitään. Onnea sitten yksin olemiseen!

Minä en tiedä miehistä enkä alkuhuumasta mitään, minulla on kokemusta vain suht pitkästä parisuhteesta ilman ihastumista ja tunnehuumaa, ja kyllähän se tuttavapohjaltakin jotenkin toimii, muodostuu kumppanuudeksi jossain vaiheessa, mutta toivoisin että olisi seuraavan ihmisen kanssa edes jotain yhteistä ja samat tavoitteet elämässä. Huumasuhteet eivät kestä, mutta minulle olisi paljon, jos saisin edes puoli vuotta seurustella molemminpuolisesta tunteesta. Jos en saa, tilaan semmoisen olotilan missä en edes halua mitään, missä olen tyytyväinen yksin olemiseen. Pohjimmiltaanhan jokaisen tulisi selvitä yksinkin, minkäänlainen riippuvaisuus toisesta ei ole hyväksi eikä tervettä, mutta edes lyhyt tasapainoinen huumasuhde olisi kiva kokea edes kerran elämässä. Mutta tämä taitaa taas mennä sinne elokuvaosastolle... Hovineito R virkkoi, ettei tiedä ketään, jolla elämä olisi mennyt niin kuin kirjoissa, että tapaa jonkun, rakastutaan, muutetaan yhteen, mennään naimisiin ja perustetaan perhe jne. Ihmiset tapaavat jossain työpaikoilla, ajattelevat että njaah, kiva tyyppi, panevat pari kertaa ja toteavat että njaah, kai sitä voisi seukatakin ja asua yhdessä, sitten tulee lapsi tai ei tule ja joka tapauksessa vähän ajan kuluttua erotaan. Elämä on raadollista, virkkovat kauan aviossa olleet! Ei mikään ihme siis, että ne rakkaudesta haaveilevat ovat ikisinkkuja...(Ja sekä hovineito K:lla että R:lla on molemmilla hyvinvoiva pitkä perheidylli että tietänevät mistä puhuvat. Ja kaikki taas ovat joka tapauksessa sitä mieltä että miehiltä ei voi paljon odottaa.)

Toivottavasti Oberon ei ole kertonut Titanialle tästä jutusta, koska hieman arvelutti se lapsen läsnäolo. Lapsihan voi hyvinkin kysyä kotona, mikäs se kirje oli jonka Ofelia isille antoi... Tai sitten Titania tietää jo, ja koska tuntee miehensä ei ole huolissaan eikä mustasukkainen. Olisi kyllä aika nöyryyttävää, jos en olisi mitenkään varteenotettava uhka, jos ne siellä yhdessä pitäisivät tilannetta vain hassuna. Mutta olisihan sekin jotenkin kieroutunutta, jos ne noin tekisivät... Vaikka minä en olekaan koskaan ollut hullaantunut Hamletiin, olisin silti ollut vähän ihmeissäni, kiukkuinen ja huolissani, jos se olisi kertonut tällaisesta tapahtumasta. Paitsi että eiväthän miehet koskaan kerro sitä mitä ovat itse tehneet, hehee!

Nyt alkaa lopullinen unohtamisvaihe (pyrin olemaan näkemättä Oberonia ainakin 2 kuukautta), ja toivon, etten vähään aikaan sekoa kehenkään, koska siitä ei seuraa kuin itkua ja hammastenkiristystä. Suomalainen mies tuntee jotain "syvällistä" vain tietyntyyppistä naista kohtaan (jos ylipäätään tuntee yhtään mitään missään ja milloinkaan), ja minä en ole sellainen. Jotenkin minun visioni, unelmani ja positiivinen ajattelu -suunnitelmani kolahtivat taas realiteetteihin kuin kirves kiveen (enkä tarkoita pelkästään Oberonia), mutta aina voi vaihtaa suuntaa ja tähdätä vaikkapa mieheen maasta, jossa miehet ovat miehiä ja joissa miehilläkin on silti tunne-elämä. Jos ei sittenkään tärppää, niin se on sitten Kohtalo. Ei se ole maailmanloppu jos on koko ikänsä yksin, pahemminkin voisi käydä. Voisin esim. halvaantua, menettää lapseni tai jotain muuta kamalaa. Itsesuojeluvaistoa on joka tapauksessa kehitettävä, mihinkään ei saa heittäytyä näin täysillä. Hullu itseään haaskaa. Vähän typerää, että Oberon sai kaiken vaivannäköni ja huomioni ja tunteeni vain olemalla olemassa, sen ei tarvinnut tikkua ristiin panna minkään eteen. Olisipa mukavaa, jos naisetkin joskus saisivat jotain vain sillä että ovat olemassa!

Lohdullista on myös se, että onnellisuus ei riipu jostain tietystä ihmisestä tai asiasta. Vaikka sinun puolisosi jättäisi sinut juuri nyt ja saisit potkut töistä, voisit silti olla onnellinen. Eli minunkaan onneni ei tosiaankaan riipu Oberonista, vaikka tällä hetkellä siltä tuntuu. Vasta ajan kanssa ihminen yleensä huomaa, että voi olla onnellinen menetyksistään huolimatta.  

"Ei ole vaikeaa löytää joku jota rakastaa vaan vaikeaa rakastaa sitä kenet on saanut" on karu mietelmä, ja tuo ainakin minun mieleeni vuosien yrityksen rakastaa Hamletia... Jostain syystä Hamlet on kuin bumerangi, yritin mitä tahansa, siitä ei eroon pääse eikä muuta tule. Ehkä tämä on joku karma. Pitää kysyä tätä huomenna meediolta, hihi!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Kaikkeen näännyn ja mutkalle väännyn

Kirje on annettu. Se kävi yllättävän helposti. Oberon hymyili, otti kirjeen ja sanoi kiitos. Olin vähän hämmästynyt, ettei se näyttänyt ahdistuneelta tai alkanut vastustella ettei hän voi mitään lappusia ottaa, mutta ehkä tilanne esti kohtauksen saamisen. Olisi herättänyt liikaa huomiota, jos olisi syntynyt joku häsmäkkä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, etten kestä sitä kylmää tylytystä, mikä sieltä on varmaan tulossa, joten pakoilen niin kauan, kunnes on kuorta sen verran että voin kuunnella sen mitä Oberon sitten saa kakaistuakaan. Mantahan kommentoi jo, että eihän sen nyt voi enempää odottaa puhuvankaan kuin "kiitos", joten ehkä Oberon tosiaan vain ynähtää "yhmmm" tai korkeintaan murahtaa vaivautuneena ettei osaa sanoa mitään. Mieluummin sitten noin kuin jotain aivan kauheaa ryöppyä, mitä olen joskus aiemmin saanut niskaani yhdeltä mieheltä, ja näköjään siitä on jäänyt joku trauma, koska odotan kaikkien aina reagoivan samalla tavalla, vaikka silloin tunne ei edes ollut molemminpuolinen, ja vaikka Oberon on paljon vähäsanaisempi muutenkin... Olisi maailman häpeällisintä vaikkapa pyörtyä häpeästä tai alkaa itkeä samalla sekunnilla, kun Oberon sanoo että nyt ahdistaa, olet hullu, älä enää IKINÄ tee mitään tämmöistä, tai että jos et nyt jumalauta lopeta niin hän soittaa poliisille. Mutta toivottavasti sillä ihmisellä ei tosiaan ole riittävästi tunne-elämää, että se edes osaisi olla vihainen.

Voi luoja, en kyllä ikinä enää halua kokea mitään tällaista! Elämä on aina niin helppoa ilman Kohteita. On vain väsymystä, ehkä rahavaikeuksia, ehkä ylipaino-ongelmia, ehkä keuhkoputkentulehduksia, jotain ohimenevää perusselviytymisdraamaa, mikä ei aiheuta niin paljon tuskaa ja ahdistusta, ettei siitä selviytyisi jollain napilla tai nälän kärsimisellä. Manta suosittelee, että seuraava kohteeni olisi joku jolla on tunne-elämä ja joka olisi vähän enemmän elossa ja jolta voisin saada jotain takaisinkin, eikä hän (kuten ei moni muukaan) osaa kuvitella minua suomalaisen miehen kanssa, mutta minä taas en osaa tällä hetkellä kuvitella yhtään mitään. Haluan vain oman elämäni takaisin.

Oman elämän takaisin saamisessa voisi auttaa, jos olisi esimerkiksi enemmän vapaa-aikaa. Maud ei ole ollut Hamletin luona kohta kai miltei kolmeen kuukauteen, viimeisen kuukauden sisällä on monta kerhokertaakin jäänyt välistä, kun ensin oli hautajaismatka, sen perään meillä molemmilla noro (ei kiitos sellaistakaan enää minulle!), sitten flunssaa... ja nyt alkaa Ofelian voimat loppua. Jos kotiäitiys ei ole työtä niin sitten ei ole mikään muukaan. Saan nukkua kunnolla suurin piirtein vain joka toinen yö, päikkärit loppuivat jo marraskuussa, Maud nukahtaa ehkä puoli kahdeksalta ja herää seitsemältä, ja lopun aikaa se kulkee kymmenen sentin päässä kintereillä tai haluaa olla sylissä ja huutaa minuutin välein ÄITIII! KATO! KATO! ÄITI! joten alan olla pinkeä ja loppuunkulutettu tiskirätti. On pakko ulkoilla kahdesti päivässä (ellei siis ole kerhoa tai kaupassakäyntiä), jotta saisi ajan kulumaan ja jotta Maud olisi vähän irti minusta, mutta silti päivässä on liikaa tunteja, joita en kaikkia todellakaan tässä väsymyksessä jaksa käyttää legorakenteluun, pikkuautoilla leikkimiseen tai muovailumahan muussaamiseen - tai ylipäätään jatkuvaan reagoimiseen. Ja jonkun pitää myös siivota, tehdä ruokaa, pestä pyykkiä yms.

Nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että olen kyllästynyt kotiäitinä olemiseen. En selkeästi enää riitä Maudille, eikä omat voimat riitä, kun taukoja ei ole. Mitään työntekoa en suinkaan suunnittele, mutta jos saan Maudin joskus osa-aikaiseen hoitoon, ajattelin käyttää sen vapaa-ajan taiteelliseen suorittamiseen ja oman elämän takaisin hakemiseen sieltä jostain pinnasängyn raosta mihin se aikoinaan putosikaan, tai syöttötuolin alta tai vaipparoskiksesta... Psykologi hymisee, että minun pitäisi järjestää itselleni enemmän omaa aikaa ja lepoa, mutta ei sitä sen kummemmin järjestetä, jos ei ole mihin lapsen laittaa. Ensi viikolla on taas kerhostakin taukoa kun on hiihtoloma. Tänä viikonloppuna Hamlet EHKÄ ehtii ottaa Maudin, joten sitten EHKÄ ehtii vähän ihmetellä, mihin nämä tunnit NYT saa kulumaan, kun lapsi on poissa.

Suuri guru de Mello kivahtaa, että ihmiset on aivopesty uskomaan kaikkea soopaa siitä, miten tarvitsemme työtä, menestystä, rahaa, toista ihmistä jne. jne. ollaksemme onnellisia, ja että mikään elämän tapahtuma ei oikeuta kielteisiä tunteita. "Yhteiskunnan suurin huoli on pitää yhteiskunta sairaana. Kaikki ovat sairaita. Kaikki ovat mielipuolia, hulluja." Me emme siis tarvitse mitään ollaksemme autuaan onnellisia, eikä kenenkään tarvitse välittää siitä, mitä muut ajattelevat, eikä herännyt ihminen loukkaannu mistään eikä pelkää mitään. Ilman haluja ihminen on energisempi ja enemmän elossa ja rentoutunut. Minulla tällainen ajattelutapa ja yritys olla "henkinen" ja "kehittyä henkisesti" on ainakin johtanut suureen passiivisuuteen, välinpitämättömyyteen ja tunteeseen, että miksi edes yrittää mitään, jos millään ei ole mitään väliä. Tuo ei sovi minulle, enkä osaa pitää moista sättijää kovin suurena guruna...

"Olemme niin uppoutuneet sellaiseen, mitä kulttuurimme rakkausrunoineen ja lemmenlauluineen nimittää rakkaudeksi. Ei se ole rakkautta ollenkaan. Se on halua, hallitsemista ja omistamista. Se on manipulointia, pelkoa ja ahdistusta - ei rakkautta. Meille on kerrottu, että onni on pehmeä iho tai lomapaikka. Ei se ole mitään sellaista, mutta meillä on salaisia keinoja tehdä onnemme riippuvaiseksi muista, sekä itsessämme että ulkopuolellamme olevista asioista." Minä julistan nyt, että olen mieluummin unessa kuin herään! Jos minut tekisi onnelliseksi niinkin alhainen ja kehittymätön seikka kuin esimerkiksi viikon loma Kanarian saarilla Oberonin kanssa, niin ottaisin mieluummin sen kuin pelkän sisäisen onnen yksin kotona sohvalla täällä lumen keskellä, haha! Ja jos suurinta rakkautta tosiaan on se että antaa toiselle vapauden, niin Titania voisi hyvin päästää Oberonin mukaani sinne Kanarialle eikä haluta omistaa häntä ja pelosta manipuloida häntä kärvistelemään kalsassa liitossa, hurahuhhahhei...

Olen lopen kyllästynyt jaaritukseen siitä, miten onni ei tule ulkoisista asioista vaan sisältä, ettei ihminen tarvitse mitään ollakseen autuas, että kaikki on illuusiota, hypnoosia ja harhaa. Minua ei kiinnosta enää etsiä tuollaista kehitystä, silloin koen olevani elämän ulkopuolella. Muut saavat istua tikun nokassa meditoimassa jos haluavat, minä haluan elää. Kylläpä ärsyttää Mellon Anthony! Argh.

(En muuten vieläkään tiedä, miten tänne saa "liity lukijaksi" -setin enkä osaa keksiä uusia tunnisteita/kategorioitakaan, harmi! Laterna magicassa oli niin hyvät keksinnöt, vaikka itse sanonkin... taas pitää alkaa alusta, huoh.)

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Tuleeko kirjeestä härkänen eli miten ihmiset ovat tehneet tunnekommunikoinnin turhan hankalaksi

Aion antaa Oberonille kirjeen. Ja koska olen epävarma ihminen, olen kysellyt miltei kaikilta, onko se hyvä vai huono idea. Vasta pari ihmistä on ollut sitä mieltä, että kirjeen voi antaa, että minulla ei ole mitään menetettävää, että ei mikään enää yhteen kirjeeseen tuhoudu kun olen jo tehnyt niin paljon kaikkea muuta, ja että miksi ihmeessä ei saisi/voisi käsitellä sitä mikä on tapahtunut. Jälkimmäistä minäkin kummastelen - että aikuiset ihmiset voivat koskea toisiaan vaikka kuinka intiimisti, mutta asiaan ei saisi palata jälkeenpäin kumpikaan ollenkaan, vaikka ollaan aikuisia joiden olettaisi kykenevän asialliseen keskusteluun... Ok, onhan tapahtuneesta sata vuotta aikaa, mutta tilanne ei selvästikään ole vieläkään ohi. Miten niin tällaisissa asioissa ei saa kissaa nostaa pöydälle?

Loput ihmisistä sitten ovat sitä mieltä, että minulla ei ole oikeutta kysyä tai sanoa mitään eikä penätä vastauksia tai sanallista torjuntaa, koska välillämme ei ole suhdetta, koska ihmisellä on moraalisfilosofinen oikeus olla vätys ja lammas ja silloin häntä ei saa ahdistella eikä ajaa nurkkaan, tai että koska mies on ameeba eikä reagoi MIHINKÄÄN, on typerää antaa kirje ja odottaa jotain, koska mies ei pysty käsittelemään asioita eikä tule sanomaan muuta kuin hmmm ja kävelemään pois.

Minä taas olen sitä mieltä, että haluan aina sanoa viimeisen sanan, että tilanne jäi vähän kesken ja epäselväksi, ja että ei ole minun vastuullani huolehtia siitä, jos toinen ahdistuu kun sanon mitä tunnen ja ajattelen. Kirje saattaa olla 1800-luvun tyyliä, mutta minulla ei ole Oberonin puhelinnumeroa eikä sähköpostiosoitetta, eli jos pitäisi miettiä, mihin Herra Ameeba on enemmän tottunut ja ottaa se huomioon, ei onnistu. Sitä paitsi kirjeeseen sen on pakko jotenkin reagoida, koska se tulee suoraan käteen. Pahinta mitä voi tapahtua on se, että Oberon lakkaa vihdoin hymyilemästä ja olemasta mukava, mutta sehän vain auttaa irtipääsemisessäni eli hyöty olisi näin saavutettu!

Ja koska Oberon ilmeisesti pitää minusta, niin sellainen minä vain olen, että kirjoitan 1800-luvun kirjeitä... Ja jos mies ei ole hermostunut yliampuvista flirttielkeistäkään, niin enpä usko että yksi kirje enää sitä kamalasti hetkauttaa. Ja voihan olla, että se ei suostu edes ottamaan sitä vastaan, ettei se lue sitä, tai että se lukee sen nopeasti, vaivaantuu ja heittää kirjeen seuraavana päivänä työpaikan silppuriin ja kieltäytyy ajattelemasta koko asiaa.

Manta on sitä mieltä, että toivomaani torjuntaa en saa, vaikka laittaisin sanat sen suuhun, ja että tilanne ei muutu miksikään, jos annan kirjeen tai jos vain katoan näköpiiristä pitkäksi ajaksi. Mantan mielestä Oberon on kykenemätön tunne-elämään, mielipiteisiin ja reagointiin eli kirjeeni ja tunnevuodatukseni ei merkitse sille mitään. Mutta pakko sillä jonkinlainen tunne-elämä on olla, jos se on perheen saanut aikaiseksi ja kuitenkin suudellut minua? Ja onhan se reagoinut, kun alkoi katsoa ja hymyillä, kun pussasi, ja viime aikoina kun olen ollut kolea ja etäinen, se on hakenut katsettani, odottanut että huomaan sen, joskus jopa sanoo jotain oma-aloitteisesti, se on hämmentynyt kun en olekaan ollut samanlainen kuin ennen ja loistanut kuin Naantalin aurinko kun vihdoin annan huomiota, ja se on taas alkanut katsoa taakseen, mikä oli pitkään poissa. Ja minua ärsyttää, että menen noin olemattomasta sekaisin, joten siksi aion tehdä kaikkeni päästäkseni tästä irti, ja kirje on yksi keino siihen. Jos saisin sanallisen kunnon torjunnan tai jatkossa kalseaa kohtelua eli välttelyä, pystyisin luopumaan haihattelusta helpommin. Mantan mielestä Oberon ei pysty edes kännissä sanomaan mitään ja käsittelemään asiaa, ja minä en taas ymmärrä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät reagoi mihinkään. Millaista elämää se on, että vain on? Onnellista ehkäpä...

En suostu ymmärtämään sitäkään, että tietyt asiat saisi ottaa puheeksi vasta, kun ollaan jossain "suhteessa". Mutta en ymmärrä miehiä ylipäätään muutenkaan, eli se ei ole mitään uutta. Olen lukenut, kuullut ja jossain määrin itse havainnut, että miesten tunne-elämä on aika lailla suppeampi kuin naisten, miehet eivät ota tällaisia juttuja niin vakavasti, miehet eivät kykene verbalisoimaan tunne-elämää ja puhumaan tunteistaan, miehet ahdistuvat kun nainen lähestyy suoraan - mutta silti naisen pitäisi aina olla oma itsensä kun sellaisesta tykätään... Jos suomalainen mies ei kestä minunlaistani "omaa itseä" tai sitä, että on itsekin miehenä osallistunut juttuun, niin onko se minun ongelmani, häh?! Sitä paitsi sitä saa mitä tilaa - jos katselee ja hymyilee, niin täältähän pesee! Ja sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää - eipä olisi kannattanut kesällä vaan luikkia tilanteesta ja olla sen jälkeen kuin mitään ei olisikaan, jälkipyykki seuraa nyt! Ja minkä takia minä nyt erityisemmin ottaisin huomioon sen, minkälainen tyyppi (eli ameeba) Oberon on, mitä se kestää ja mihin pystyy ja blaablaa, kun eivät miehetkään ole paljon minua ajatelleet siinä mitä kaikkea ovat tehneet... Omaa nahkaansa ne aina suojelevat, joten samat oikeudet minulla on naisena ajatella vain itseäni ja antaa se kirje, jos se auttaa minua pääsemään irti miehestä, jolla ei mitään sisäistä tai ulkoista elämää ole.

Ja koska loppujen lopuksi teen aina niin kuin itse haluan ja mikä minusta tuntuu oikealta, ompi mielipiteiden kyseleminen aika turhaa... Sitä paitsi, jos ihmiset unohtaisivat vammaiset rajoitteet jotka ovat luoneet elämälle, ei minunkaan tarvitsisi jossain blogissa pohtia, onko yhdellä kaksilahkeisella tunne-elämää vai ei, ja voinko sanoa sille että tykkään siitä vieläkin. Eihän tässä herrajumala ole mitään järkeä! Eikä siinäkään ole mitään järkeä, että ollaan onnellisia perheidylleissä mutta vilkuillaan muita ja ollaan kuin ei mitään olisikaan, koska mistäänhän ei voi eikä saa puhua eikä kenestäkään muusta saa haaveilla, eikä erota voi, kun sitä-ja-tätä. Usein mietin, miksi minulla on joku diagnoosi ja virallisesti terveillä mutta tukahtuneilla ihmisillä ei ole diagnoosia, ja normaalina pidetään erinäisistä tilanteista pakenemista ja villaisella painamista. Maailma on kummallinen paikka. Jos jotkut näkevät ufoja ja jotkut uskovat näkemiskokemuksiin, niin miten ihmeessä yksi kirje olisi sen kauheampi tai järkyttävämpi asia. Koska alkaa olla tervettä ja normaalia tykätä toisesta ja sanoa se suoraan sille toiselle ilman tällaista myhkäistä vilkuilua ja kähmäistä käyttäytymiskoodistoa jota minä en viitsi edes opetella?


P.S. Tuhosin vahingossa Laternasta luettelon jossa olivat seuraamani blogit. Varmasti moni puuttuu vielä tuosta listasta täällä. Ilmoittautukaa siis linkkeinenne niin lisäilen tänne loputkin blogiystävät! Ja joku varmaan osaa kertoa, miten tänne saa sen hommelin mistä voi liittyä lukijaksi? Kiitos!

perjantai 8. helmikuuta 2013

Havahdu en, palavasti elelen

Ihailen vain tätä blogia! Olen järjettömän innoissani enkä malta odottaa, että älyän, mitä kaikkea tänne saakaan. Sanasto on minulle ihan ufoa (gadgetit ym.) mutta olenkin epätekninen konservatiivi. Esteettisyys on kaikessa a ja o, ja arvatkaa vain, kuinka kauan mietiskelin blogin osoitetta! Helmi siinä oli pakko olla (intuition sanelema viesti), ja kaikki kauniit helmen sisältävät yhdyssanat olivatkin jo käytössä ja jotain kuntosaleja, kylpylöitä tai herra ties mitä... Fata Morgana on minulle lapsesta asti tuttu, koska minulla oli paperiarkkeja, joihin voi maalata vedellä, ja paperit ovat erivärisiä. Nyt tuo hieno keksintö on Maudin käytössä. Ja "kansion" kannessa siis lukee "Fata morgana mirage" ja siinä on lasista nousevan noidan kuva. Voin joskus räpsäyttää uudella kamerallani siitä kuvan ja liittää tänne - kunhan opin senkin...

Luen paraikaa Anthony de Mellon opusta "Havahtuminen". Voi kurjuuden kuttura!!! Juuri kun olen innostunut elämästä sen kaikkine eri muotoineen, valmis kokemaan rakastumista, huumaa, tuskaa, intoa, oman dharman löytymistä, elämänvimmaa, niin sitten joku tulee ja kirjoittaa, että jokainen ihminen on itsekäs ja kehno, kaikki hyvät työt pohjautuvat vain itsekkyyteen, ja nämä:

"Luuletteko ihmisten saavan apua siitä, että olette heihin rakastuneita? Minullapa on teille uutisia. Ette te ole koskaan olleet rakastuneita kehenkään. Olette rakastuneita vain omaan ennakkoluuloiseen ja toiveikkaaseen mielikuvaanne tuosta ihmisestä. Eikö tässä ole myös syy siihen, että rakkaus päättyy? Käsityksenne ihmisestä muuttuu. Sanotte: "Miten saatoit tuottaa minulle pettymyksen, vaikka luotin sinuun niin paljon?" Luotitteko heihin todella? Ette te ole koskaan luottaneet kehenkään. Älkää yrittäkö! Kyse on vain yhteiskunnan aivopesusta. Te ette ikinä luota kehenkään. Luotatte vain omaan, tuosta ihmisestä muodostamaanne mielikuvaan. Mitä siis valitatte? Todellisuudessa ette halua myöntää: "Arviointikykyni petti." Sehän ei ole kovin imartelevaa. Niinpä sanotte mieluummin: "Miten saatoit tuottaa minulle pettymyksen?""

"Nuori mies tuli valittamaan, että hänen tyttöystävänsä oli jättänyt ja pettänyt hänet. Mitä siinä valitat? Odotitko jotain parempaa? Odota pahinta, olet tekemisissä itsekkäiden ihmisten kanssa. Sinä tässä hölmö olet - taisit varustaa hänet sädekehällä. Ajattelit hänen olevan prinsessa, luulit ihmisten olevan mukavia. He ovat yhtä kehnoja kuin sinäkin - ymmärrätkö, kehnoja. He ovat yhtä unessa kuin sinäkin. Entä mitä luulet heidän etsivän? Omaa etuaan, aivan kuten sinäkin etsit. Ei ole mitään eroa. Voitko kuvitella, miten vapauttavaa on, kun et enää koskaan elättele harhaluuloja etkä koskaan enää pety?"

"Kun sanotte: "En halua loukata ihmisiä", minä sanon, "älkää yrittäkö! En usko teitä." En usko ketään, joka sanoo, ettei hän halua loukata ihmisiä. Ihmisten loukkaaminen on meistä hauskaa, aivan erityisesti joidenkin tiettyjen ihmisten loukkaaminen. Rakastamme sitä. Ja jos joku muu loukkaa heitä meidän puolestamme, olemme vahingoniloisia. Mutta emme halua itse olla loukkaajina, koska meihin sattuu. Siinäpä se. Jos me loukkaamme, toiset saavat meistä huonon käsityksen. He eivät pidä meistä, he puhuvat meistä pahaa emmekä me pidä siitä!"

Periaatteessa olen samaa mieltä kaikesta, mutta en kuuna päivänä halua olla niin valaistunut, etten odota enää mitään, että pidän kaikkia ihmisiä kehnoina ja itsekkäinä, etten hullaannu mielikuvaan toisesta ihmisestä ja etten halua mitään, koska sinä päivänä kun noin "herään", on minun elämäni loppu. Ehkä en sitten valaistu tässä elämässä, mutta ei haittaa mitään, minä olen tullut maan päälle kokemaan näitä harhoja ja unia ja haluan elää tämän kaiken läpi täysillä. Olen joskus ammoisina aikoina itsekin päätynyt tuohon miettöön, että pohjimmiltaan jokainen teko ja ihminen onkin itsekäs, mutta se johti minun kohdallani niin suureen eksistentiaaliseen angstiin, elämäntuskaan ja turhuuden kokemiseen, että en suostu tuota enää ajattelemaan.

Minä haluan kaikkea kaikkein eniten, oletan että ihmiset ovat imarreltuja ja haltioissaan kun minä rakastun mielikuvaani heistä ja ylistän heitä maasta taivaaseen, vaikka he todellisuudessa olisivatkin kehnoja maan matosia, ja minä koen, että tähän elämänvaiheeseen eivät Mellon mietelmät sovi, mutta kahlaanpa kirjan silti läpi, koska siitä niin paljon puhuttu on, ja koska sitä niin paljon minulle suositeltu on. Haluan heittää kyynisen pessimistin itsessäni kaivoon, ja siksi kai juuri nyt Mellon kirja eteeni vihdoin tuli, jotta testattaisiin, palaanko vanhaan "älä nyt mitään odota, ole realisti ja kehity henkisesti" -kehään. Haluan "kehittyä henkisesti" ihan tavallisessa elämässä, liikoja analysoimatta ja itseäni järjettömästi tarkkailematta. Tuollainen vaihe on minulla toivottavasti enimmäkseen ohi, sillä se ei ollut minulle kovin rakentavaa...

Hassua kyllä, mietin blogin osoitteeksi myös sellaista kuin "ofelianuni", ja Fata morganahan tarkoittaa kangastusta. Eli nyt eletään todellakin tietoisesti unessa ja kangastuselämää...! Minulle siinä on toivo, ei siinä että olen havahtunut guru.

torstai 7. helmikuuta 2013

Ofelia odottaa ihmeitä sateenkaaren juurella

Seitsemäs päivä on hyvä päivä muuttaa uuteen blogikotiin! Laterna magica koki kuoliniskunsa vuodatuksen uudistuksessa ja (yhtään liioittelematta) maailman kauneimman blogipohjan tuhoutumisessa. Ja koskapa olen jo luopunut parisuhteesta, liiasta tavarasta, vanhasta vaatetyylistä, liioista kiloista - ja ehkä jostain muustakin mitä en vain nyt muista - on aika luopua myös aikansa eläneestä blogista ja aloittaa kaikki alusta. Tämä on kolmas blogini, ja kolmas kerta toden sanoo. Huikeat on tavoitteet muutenkin (tälle vuodelle ja elämälle), joten tästä tämä lähtee... Odotellaan ihmeitä!

Toivottavasti opin käyttämään bloggeria niin hyvin että saan tästä pian itseni näköisen blogin. Henkilögalleria säilyy ennallaan, en hyvänen aika pysty keksimään uusia pseudonyymejä kaikille! Ainoastaan Pakkomielle saa uuden nimen: Oberon. (Ja koska Titania on edelleen vankasti olemassa, en nyyh ja niisk sentään, varmaankaan saa paljon syytä Oberonista kirjoittaa.)

Elän edelleen huuhaavaihetta eli odottelen valokuviin enkelipalloja, viestejä henkioppailta ja olen menossa käymään meediolla, joten ehkä tästä tosiaan tulee erilainen blogi kuin Musta Teatteri olikaan!