sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Uskonpuutetta puolin ja toisin terveydenhuollossa eli purraan vaan hammasta!

Talviaika, pimeys - ja talvikuolema on alkanut. Desimaali saa yhä enemmän mittasuhteita, kun allekirjoitan hovineito K:n puuskahduksen, että olen selvinnyt vakavammastakin sairaudesta kuin lievä rd, biposta. Siihenhän moni kuolee. Ja siltä kyllä taas alkaa tuntua. Puolisen vuotta mennee taas kuilussa, ja jos heikkojen lääkkeiden ohella ainoa apu tulee herkuista, niin ihan sama. Onneksi mitään heittoja arvoissa ei ole tullut, joten saan vähentää mittailuja, mutta sen verran pitää syömisiä kytätä, etten liho ihan muodottomaksi valaaksi.

Olen tehnyt havaintoja muutenkin kaikesta, miten potilaita ei missään kuunnella. Hovineito N:llä oli/on vähän samankaltainen hammaskokemus kuin minulla, joten sympatiat hänelle! Itse olen vuoden päivät valittanut yhdestä hampaasta, johon julkisella käskettiin laittaa vain hammastahnaa, ettei se vihlo, kun siinä on se kaula vähän paljaana. Huhtikuussa otettiin röntgenit, ja tuolloin väitin että on se viereinenkin hammas arka. Ei löytynyt mitään, elokuussa palasin taas hoitoon, ei muka edelleenkään muuta häikkää kuin narskutukseni ja se paljas kaula, jota pinnoitettiin. Viereinen hammas isoine paikkoineen oli kuulemma kunnossa, vaikkei sitä edes tutkittu.

Elokuun jälkeen kivut vain pahenivat, kunnes tässä kuussa särky oli toista viikkoa päivittäistä, tykyttävää, paineista, ja myös kuumanarkuus oli kammottavaa. Sain monen minuutin tuskat yhdestä teekulauksesta, ja moneen kuukauteen en ollut juurikaan voinut vasemmalla puolella purra mitään. Olin kävelevä hammassärky. Pääsin päivystykseen jonottamaan, ja soittaessani sinne virkailija totesi, että kuulostaa selvästi tulehdukselta eli se pitää juurihoitaa. Päivystyksessä odotin tunnin että oma vuoro tulisi, sitten täti kommentoi että ei sitä ruveta kuvaamaan kun olen raskaana ja huhtikuussa kaikki oli kunnossa, "se on kuule vaan narskutuskipua". Voihan v***u...

Onneksi ne kuitenkin avasivat hampaan, kun sanoin ettei sen kanssa VOI enää elää, ja löytyihän sieltä tulehdus, märkää ja kuollut juuri. Juurihoito oli nopea ja kivuton, sain ohjeen hoitaa sen tammikuussa kuntoon, kun hampaan voisi taas kuvata, ei sen nyt pitäisi vaivata. Eipä niin.... Loppuviikosta olin taas yhtä kipua ja särkyä ja paineentunnetta eli lauantai-iltana päivystykseen. Makasin tuolissa kolme varttia, ja lääkäri oli naissadisti. Puudutuksen ei annettu vaikuttaa kun ryhdyttiin hommiin, sattui ihan saatanasti, ja koska olen tottunut siihen että lääkärit olettavat potilaan ilmaisevan jos tuntuu kipua, kerrankin kehtasin vinkaista ja korista. "No mitä me sitte tehdään?! Vedetään koko hammas pois vai! Kuule jos sä et nyt ole hiljaa niin tää hoito jää kesken!" Kun siinä sitten mykkänä säpsin ja alkoi itkettää (ekan kerran hampiläärissä ollessani näin), lääkäri totesi vain näkevänsä että tunnen kaikki mitä hän tekee. No terävä huomio!

Kärsin jälkisärkyä taas pari päivää, kuulemma hampaan voisi hoitaa kuntoon ennen kuin Toinen Rintaperillinen saapuu ja sen voisi kuvata (tämän totesi myös teratologinen tietopalvelu jonne soitin asiasta). Puudutuskohta oli yli viikon arka, pistelevä ja kipeä. Sain ensimmäisestä päivystyspaikasta palvelusetelin jolla sitten varasin ajan yksityiselle jatkohoitoon, ja siellä oli erittäin ystävällinen mieslääkäri, joka piti päivystyskokemustani kovin pelottavana. Hän varmisteli koko ajan, ettei tunnu kipua, hoito oli nopea ja hyvä, ei tullut jälkisärkyä eikä puudutuskohtakaan jäänyt vaivaamaan. Mutta ei hänkään suostunut kuvaamaan, eli jos hammas edelleen vaivaa, se pitää poistaa, koska muutoin tulehdus on liian iso riski yleisterveydelle. Niin, että olisiko minua kannattanut kuunnella jo kuukausia sitten, kun valitin tuosta hampaasta....? Ei kai, koska lääkärit ovat aina oikeassa, ei siellä voi olla mitään! Minähän vain narskutan ja viereisestä hampaasta näkyy kaula.

Ja eivät psykiatritkaan koskaan ole huolissaan masennusvaiheesta jolloin haluan tosissani kuolla kuukausitolkulla vaan hypomaniasta, joka kestää enintään kuukauden ja jolloin olen onnellinen. Tällä haavaa tuntuu vähän siltä, että ihan sama mitä lääkäreille selittää, koska potilashan ei tunne omaa mieltään eikä kehoaan vaan on aina väärässä, olivat oireet ja tuntemukset mitä hyvänsä. Sitten kun hampaat alkaa tippua ja veitsi heilua ranteella niin EHKÄ joku jossain herää ajattelemaan? Siihen asti vedän karkkia ja pullaa niin kauan kuin talvi ketuttaa. Niin ja hovineito N:ltä yksi hammas jouduttiin poistamaan. Toisen kanssa ei kipuja kamalasti uskota. Pitääkö meidän sitten aina uskoa lääkäreitä?

lauantai 5. lokakuuta 2013

Paljon melua tyhjästä ja paljon melua päivähoidosta

Hoitaja vastasi viestiini muun muassa näin: "Meillä on selkeät ohjeet milloin diagnoosi tulee ja valitettavasti niistä ei voi poiketa vaikka arvosi niin vähän heittikin viitearvosta." Ei auta muu kuin hyväksyä diagnoosi - ja elää sen mukaan. Edes valtava hiilarimättö normilimsoineen ja jälkkärijätskeineen ei saanut rajaa ylittymään vaikka seiskaan pääsinkin (olimme ulkona syömässä ja siellä ei voinut valita mitään vhh-settiä), mutta otan tämän "laihiksena" eli painonnousun ehkäisynä, turvotuksen minimoimisena ja vhh:n uudelleen opetteluna sekä terveiden elintapojen ylläpitämisenä, jotta vauvankin tulevaisuus terveenä olisi taattu. Äitihän voi vaikuttaa lapseensa vaikka miten raskaudenaikaisella ruokavaliolla. Typeriä nuo paperien tuijottamiset ihmisen sijaan - joskus aikoinaan minulla oli testosteroni "niin vähän koholla että ei toi sun hiustenlähtö voi selittyä sillä", ja Desdemona saa selkeitä oireita viljoista, mutta "ei tää testien mukaan ole mikään keliakia". Milloin siis mitenkin päin, mutta testattu tulos on ja pysyy, koki ihminen itse asian miten vaan. Eli sairaudet lienevät luulosairauksia jos diagnostiset kriteerit eivät täyty, ja sitten kun jotain löytyy ja diagnoosi tulee mutta ihminen ei oireile, ihminen kai on vain kapinahenkinen eikä suostu hyväksymään sairauksiaan... Plaah!

Takaisin siis edelliseen ahdistukseen eli lapsiperheiden tukien karsintoihin. Helsinki saattaa joutua säästämään lasten palveluista. Noh, nythän on siis niin, että jos subjektiivista päivähoito-oikeutta karsitaan ja vaaditaan, että äidit vievät lapsensa sitten leikkipuistoihin, kun tarhassa ei saa enää olla kuin vähän aikaa, niin mitäs sitten, jos ja kun se leikkipuistotoimintakin loppuu? Me olemme aika vähän käyttäneet leikkipuistoja, mutta onhan se ollut kiva paikka mennä joskus askartelemaan, kesällä puistoruokailemaan (vaikka se aiheuttikin aika paljon hammastenkiristystä kun itselle tuli jo kova nälkä ennen kuin homma oli ohi) ja tapaamaan muita lapsia ja äitejä, ja olihan Maud jonkin aikaa myös leikkipuiston kerhossa kahdesti viikossa. Lähipuisto on aika kuollut, vain kesäisin siellä on paljon lapsia, mutta jo ostarin leikkipuisto on aina täynnä. Jos taas Helsinki-lisä poistettaisiin 2-3 -vuotiailta kotihoidossa olevilta, se kai johtaisi siihen että päiväkoteihin tulisi lisää lapsia, ja se vasta onkin kallista.

Anna Kontula käänsi päivähoitokeskustelun ylösalaisin. Tätä minäkin olen tavoitellut ajatuksissani. Tukiverkostot ovat nykyään monilla niin olemattomia, että äidit tosiaan voivat uupua. Eikä siihen tarvita edes baby bluesia, kun yksin vain on rankkaa, useimmilla. Tuo kohta huvitti, missä sanottiin, että yleensä lapset vielä nukkuvat eri aikaan, eli äiti ei saa koskaan levätä. Miten niin eri aikaan? Esim. Maud lopetti päiväunet jo 2,5-vuotiaana kokonaan eli minä en todellakaan pääsisi vauvaperäisten yövalvomisten jälkeen koskaan päiväunille, jos Maud olisi vain kotona! Ja vauva-aikana ne päiväunet ovat tarpeen myös äidille, jopa minulle, joka on huono päivisin nukahtamaan. Ei tietenkään ole pelkästään yhteiskunnan vastuulla päästää äitiä päikkäreille ja kahvitauolle, mutta jos ystävät ja sukulaiset ovat töissä tai asuvat satojen kilometrien päässä ja kotipalvelunkin saanti on rajattua ja hankalaa (täällä on uusi pomo joka ei mielellään anna kenellekään mitään, sitten työntekijöiltä kuulee että soita ihmeessä toimistoon jos tarvitset apua, kun ei heillä ole nyt asiakkaita paljon yhtään...), pitääkö äidin sitten hajota ja lasten siinä mukana?

Elaine tosin juuri paheksui valintaani laittaa Maud tarhaan, kun olen itse kotona; hän on kolme lasta hoitanut ilman päiväkoteja ja ihania, mahtavia ja fiksuja yksilöitä kasvattanut - mutta hän onkin koko aikuisikänsä asunut ökyalueella varakkaan miehen kanssa, on ollut autot, palvelut sun muut... Ja maailma oli 30 vuotta sitten aika erilainen kuin nyt! Silloin oli paljon muitakin kotiäitejä ja lapsia piha täynnä eli kavereita riitti. Täällä ei arkisin ole päiväsaikaan ketään eikä aina viikonloppuisinkaan, joten aika kaksin haahuilemme Maudin kanssa, ja kaksin olemme kotona. Maudilla onkin monta mielikuvituskaveria, joten mieluusti otamme joukkoon myös ihan verta ja lihaa olevia kavereita sieltä päiväkodista. Elaine myös sanoi, että 4 tuntia riittää ihan hyvin lapselle, kun "sehän kärsii siellä metelissä"! Hmm, totta on, että Maud valittaa lasten huutamisesta, mutta joka aamu se innoissaan juoksee leikkeihin - ja on sillä itselläänkin hiton kova isältään peritty ääni!

Tätä en kai vielä linkittänyt tänne: Hallituksen päätökset lisäämässä päivähoidon tarvetta ja menoja.  Ihanaa, että jutussa on terve täyspäinen äiti, joka vie esikoisen hoitoon ilman "sosiaalista tarvetta" ja jonka mielestä 4 tunnin päivissä ei olisi järkeä. Juuri juttelin yhden päiväkotikaverin äidin kanssa, joka on itse päiväkodissa töissä, että heillä oli jossain kokouksessa puhuttu uudistuksesta, ja kuulemma mahdoton toteuttaa.... Sotkee ryhmäkokoja ja toimintaa, jos osa lapsista on vain 4 tuntia paikalla, ja eihän kukaan tuo lapsia vain nukkumaan päiväkotiin eli klo 12 alkaen, joten homma kaatuu aamujen ylisuuriin ryhmäkokoihin. Tämän ihmisen mukaan uudistus tulee olemaan katastrofi. Olen myös itse miettinyt sitä, että vaikka se sosiaalinen toiminta/oppiminen ei ole se ainoa pääasia vaan myös kaikilla askarteluilla, lauluilla, jumppahetkillä ja metsäretkillä on suuri painoarvo, niin miten lapsi voi päästä osaksi ryhmää, jos hän on siellä huomattavan paljon vähemmän aikaa kuin muut? Ulkopuolisuuden tunne on kauhea - sen voin sanoa oman elämänmittaisen kokemuksen perusteella...

Vaikea sanoa, miten tämmöiset yhtälöt kursii kasaan, että säästää pitää kaikesta, mutta jotain aktiviteettia pitäisi lapsillakin olla. Jos ei päiväkotia eikä puistoa niin mitä sitten? Jos ainoaksi vaihtoehdoksi jää srk:n kerho, niin halleluja vaan ja amen. Ja tunnen vain yhden äidin, jonka mies on jäänyt kotiin hoitamaan lapsia, jopa puolitutut ovat sanoneet että ei heidän ukon pää kestäisi lasten kanssa kotona olla, eli mahtaako onnistua tuo isikiintiö kotihoidontuessa? Kai isäsuhde voi muodostua muutenkin kuin siinä, että syödään eineksiä ja pelataan pelejä yöpaidassa vuoden verran? Harvan isän pää kestää jatkuvaa kotonaoloa, harva vain osaa ja jaksaa laittaa ruokaa ja elää joka päivä samassa rytmissä ulkoiluineen päivineen. Tai sitten tunnen vain "huonoja" isiä, hehe!

Onneksi nämä päätöksenteot eivät ole minun harteillani, ja onneksi toinen rintaperillinen ehtii kasvaa muutaman vuoden ennen kuin uudistukset astuvat voimaan! Nyt terveellistä iltapalaa....


torstai 3. lokakuuta 2013

Uskottavuus meni

Tunkekaa se diagnoosinne sinne missä aurinko ei paista. Tämä minun pitäisi tutun mukaan sanoa neuvolassa sekä hoitajalle että lääkärille. Itse en usko rd:een enää ollenkaan. En usko että riskini saada jatkossa diabetes ovat yhtään sen suuremmat kuin muillakaan. Piste.

Eilisen mittaukset tuottivat korkeimmillaan vain 5,8:n yhden kerran, tänään söin jopa mm. banaanin välipalana, ruuan jälkeen ahmaisin kolme siivua pähkinärouhesuklaata eli viitisentoista (?) palaa, arvo oli tunnin päästä 5,7 ja se saisi olla jopa 7,7. Tänään ei ollut edes mittauspäivä, mutta uteliaana halusin tietää kroppani sokerinsietokyvyn. Kapinoiden keitin vielä pullakahvit päälle (ja uskokaa että leivon isoja ja raskaita pullia!), arvo siitä 6,2.

Sulla mitään diabetesta ole, virkkovat kaikki. Paitsi lääkärit ja neuskitädit. Hohhoijaa. Kerran mitattu ylitys ja se siitä. Eivät mammojen kotimittailut virallista tulosta käännä, ja järkeä ei tietenkään voi tässä käyttää, koska ne mittarit nyt eivät vaan erehdy, ikinä, koskaan. Eivätkä ihmisen desimaalit voi sattumalta yhtenä päivänä heittää.

Ja kuulemma vauvat voivat joutua sokeritippaan ilman että mammalla olisi minkäänlaista riskiä tai diabetesta. Jees, alkaa kai olla ihan sama mitä tässä tekee?! Eikä se sokeritippa edes ole mikään pahin juttu, joten turhaan sillä pelotellaan. Jatkan ruokavaliota ja mittailuja, otan tämän painonhallinnan kannalta (menetetty jo 600 grammaa, jee!) ja alan jatkossa käyttää enemmän omia aivojani tuon länsimaisen lääketieteen erehtymättömyyden kanssa. (Eihän se sikainfluenssarokotuskaan suinkaan ollut vaarallinen, ei tietenkään, se oli niin tutkittu!)

Hautaan asti on papereissa merkintä että radi-mamma, se ottaa ihan periaatteesta aivoon, mutta pieni on ihminen viranomaisten edessä. Kyllähän ammattilaiset aina tietävät asiat paremmin kuin ihminen itse.

Oli pakko laittaa viestiä tätsylle terveysasemalle noista arvoista, syömisestä ja ketutuksesta, vaikka eihän se mitään auta. Kai ihmiseen on sisäänrakennettuna puolustautumisen tarve.

MUR.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Desimaali on pieni yksikkö

Olen rento. Olen paheellinen. Ostin Fazerin pähkinärouhesuklaalevyn, jota aion testimielessä mussuttaa torstaina ja mittailla sitten. Keskiviikkona on 8 mittausta päivässä, kääk. Jos silloin tulokset ovat karmeita, suklaalevy jää kaappiin kolmeksi kuukaudeksi. (Tai annetaan jollekulle ettei se pilaannu.)

Joka tapauksessa desimaali on pientä verrattuna siihen mitä moni muu käy läpi. Perusarki on siis palauttanut suhteellisuudentajua jopa minuun? Toisilla on vakavia sairauksia, joku juo vuokrarahansa ja jättää laskut maksamatta jotta viikonloppuisin olisi kivaa, monet ahdistuvat ankeissa ja kuolleissa avioliitoissaan, kaikki eivät edes saa lapsia, ja sitten se klassinen että afrikkalaisilla ei ole edes ruokaa!

Manta juuri aamulla totesi, että hän ei ikinä ottaisi yhtä desimaalia näin vakavasti, hän eläisi juuri kuten huvittaa ja sanoisi neuvolassa että oikein hienosti on syöty, voidaanko siirtyä seuraavaan asiaan ja keskittyä olennaiseen. No näinpä, ei tätä kukaan muu ole niin vakavasti ottanut kuin minä, paitsi ehkä Enid, tosin ei hänkään paniikkiin menisi jos omalle kohdalle osuisi. Enid lienee ainoa, joka ylipäätään uskoo diagnoosiini... Mutta ainakin tämä on poikinut mukavia uudissanoja, kuten desimaalidraama ja desimaalilenkki (päivittäinen pakollinen Liikunta), ja muitakin oli mutta ne ovat nyt toistaiseksi unohtuneet.

Jos kaikki muut asiat ovat kunnossa, niin eihän minun elämäni voi desimaaliin loppua! (Sanoo hän maanantaina kun keskiviikkoa ei ole vielä eletty.)

perjantai 27. syyskuuta 2013

Raskausdiabeetikko murisee

Päivä päivältä mieliala paranee ja angsti hälvenee. Olen tehnyt myös pienimuotoisen ihmiskokeen itselläni mittaamalla tunti ruuan jälkeen sokeriarvon, vaikkei sitä tällä viikolla tarvitsisi tehdäkään. Olin pahis ja söin jälkiruuaksi kolme palaa tummaa suklaata teen kanssa! Olin varma, että lukema on huippua. Viimeinen sallittu arvo on 7,7. Minun arvoni oli 5,3. Aamuarvot ovat järjestään 5,2 tai 5,3 eli siinä hilkulla, eikä edellisillan syömisillä näytä olevan vaikutusta siihen. 5,4 on viimeinen sallittu, ja totta kai hoitaja soittaessaan puuttui tuohon raja-arvoon, että olipas korkealla, mitäs söit illalla, no se oli sitten se juusto! Lyön satasen vetoa kenen kanssa tahansa, että jos arvoni pysyvät hyvinä, aletaan vatvoa noita aamuarvoja... koska rd on nyt heidän missionsa minun kohdallani, niin pakkohan sitä on HOITAA ja valvoa. Jos minulla olisi jotain rankkoja paheita taustalla joista olisin päässyt eroon, kuten massiivinen ylipaino, tupakointi tai päihteet, niin monta asiaa katsottaisiin läpi sormien ja minua vain kehuttaisiin että kun lopetin sen tupakoinnin niin ei mitään hätää, mutta koska olen tunnollinen suorittaja, joka muutenkin pyrkii terveelliseen ruokavalioon ja normipainoon, niin kohdallani ei ole muuta viilattavaa kuin yksi saatanan desimaali, ja siitä tuleekin sitten Iso Juttu.

Ok, tämä on riskiraskaus, olen raskausdiabeetikko, ja vaikka menisin uuteen rasituskokeeseen ja saisinkin hyvät tulokset, niin diagnoosi pysyy ja leimaa koko loppuelämäni. Palstoja selailemalla olen havainnut etten ole ainoa, jota ketuttaa tämmöinen "kohtalo", mutta ehkä me olemme vain vastahakoisia hyväksymään sairautemme? Länsimainen lääketiede ei tee virheitä. Länsimainen lääketiede on erittäin kehittynyttä, ja jos on tutkittu, että vähän koholla oleva paastoarvo indikoi myöhempiä ongelmia ja jo olemassa olevaa sairautta, niin sitten se vain on niin. Jos sattuisin mittaamaan jatkossakin vain hyviä arvoja, otan sitten loppuraskauden painonhallinnan kannalta, koska dieetti joka tapauksessa on pidettävä. Mitä vähemmän kiloja pudotettavana keväällä, sen parempi! Ja jos arvot alkavat nousta, tiukennan dieettiä.

Mikä myös ärsyttää, on se, että hoitajat ja lääkärit paasaavat, miten ranskanleipä on vaihdettava ruisleipään, ei saa syödä sipsejä, ei saa ostaa sokeroituja rahkoja jne. jne. Ymmärrän, että kaikki saavat samat ohjeet, mutta voisivatko he muistaa edes kerran, että olen jo vuosia syönyt vain ruisleipää (joskus satunnaisesti paheellista sekaleipää kylässä), en osta kotiin sipsejä, en tosiaankaan syö ostettuja rahkoja vaan teen ne itse, ja että perusruokavalioni on terveellinen, koska rakastan mustikoita, kotimaisia omenoita, greippejä (nyt nekin miltei kiellettyjä, nyyh!) ja ainoat ongelmakohtani ovat suklaa, satunnaiset mäkkäriateriat ostosreissuilla ja kahvipullat, vaikka en edes juo joka päivä kahvia, koska jo yhdestä kupillisesta voi tulla huono olo ja kahvi on pahaa. Juon kahvia vain pahaan väsymykseen jaksaakseni päivän loppuun. Myönnän mässäileväni suklaalla ja karkilla mutta muuta en. Jos en saa joka päivä tarpeeksi proteiinia, olen kiukkuinen ja huonovointinen, eli periaatteessa ruokavalioni on aika vhh:ta, paitsi nyt raskauden aikana on tullut syötyä joskus puuroa, omenariisipuuroa ja pastaa. Nuo jäivät nyt automaattisesti pois, eikä sureta yhtään.

Nyt en muuten enää kertaakaan sitten kuuntele läheisten vähättelyä ylipainostani tai liki satakiloisten loukkaantuneita kommentteja tyyliin "mieti hei kelle puhut, kato mua kuin iso mä oon, sulla ei oo mitään hätää, ja sun pitäis hyväksyä ittes semmosena kun oot". Jokainen saa vouhottaa omasta ylipainostaan, vaikka sitä olisi vain viisi kiloa!!!!!!!!!! MUR. Ei sen kuuntelijankaan olisi pakko painaa sitä 80-90 kiloa.... Ja sairauksien kanssa ei ole kyse mistään "itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on", herran tähden sentään. Ihan hyvä, jos joku 25-vuotias painaa sata kiloa ja on terve tai nelikymppinen 85 kg ja on terve, mutta jonain päivänä se kroppa vain voi pamahtaa siihen kamalaan laardimäärään mitä joutuu kantamaan mukanaan, ja minulle ylipaino todellakin on myös ulkonäkökysymys, enkä ihan vasiten halua hankkia niitä elintasosairauksia edes 15 vuoden päästä, jos nyt en välitä siitä, mitä puntari näyttää. Sitä paitsi nyt minulla on lääkärin ukaasi normipainossa pysymisestä, joten yksikään satakiloinen ei voi enää vähätellä ongelmaani!

Onneksi minulla on myös "anarkistitovereita" eli ihmisiä, jotka kyseenalaistavat viralliset suositukset ja länsimaisen lääketieteen. Esim. Elaine ja Guinevere jotka tapasin eilen X-kokouksen merkeissä, vain tuhahtivat koko diagnoosilleni ja sanoivat että ei minulla mitään rd:ta ole (Hamlet ja moni muukin on edelleen samaa mieltä), ja että kunhan syön kunnon rasvoja (eli ei margariinia vaan voita ym.) ja jätän hiilarit tosi vähälle, niin pysyn terveenä. Heidän mielestään monessa jutussa on kyse medikalisaatiosta; kaikkia arvoja tiukennetaan, jotta saadaan mahdollisimman moni "sairaaksi" ja voidaan alkaa lääkitä ihmistä. Tässä mielenkiintoinen artikkeli, miten riskistä tuli sairaus. Rasva-asia on kiinnostava, enkä tiedä ketä uskoa, mikä on haitallista ja mikä hyödyllistä, mutta näin maallikkona ihmetyttää se, että yhä useampi suomalainen on järjettömän ylipainoinen, vaikka rasvattomia tuotteita vedetään purkkikaupalla naamaan ja niitä on markkinoitu jo vuosia. Ja miksi vhh:ta tai karppausta noudattavat ihmiset laihtuvat ja saavat veriarvonsa kuntoon? Minä ainakin lihon ja turpoan järjettömillä hiilariannoksilla, ja samaa sanoo moni muu. Pitäisikö se leivän ja pullan puputtaminen sittenkin vaan unohtaa, samoin perunat, kaurapuurot ja pastat?

Loppuun Moon Mamman pyynnöstä mahakuva! Eilen otettu, rv 26+5. Kauhean paljon maha ei edestä näy ja minulla on vieläkin vähän vyötäröä jäljellä, mutta niin oli Maudinkin kanssa pitkään, vaikka kaikissa oppaissa sanotaan jo paljon aiemmilla viikoilla että "vyötärö sinulta on jo varmasti kadonnut". Joka tapauksessa talveksi pitää kyllä hankkia joku UFFin säkki, johon mahdun pakkasilla!

Toinen rintaperillinen



P.S. Tekisi mieli vielä huutaa perään että käytän kamalaa valkoista sokeria vain leivontaan ja muuten terveellisempää mascobadosokeria, nih! Paitsi että nyt en enää edes leivo, kakut ja pullat jää muille.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Loppuelämän tuomio

Tänään oli lääkärikäynti, ja ei tästä rd-diagnoosista mitenkään ulos ujuttauduta. Vaikka kaikki tulevat mittaamani arvot olisivatkin normaalien rajoissa, rd on ja pysyy, koska se yksi arvo ylittyi rasituskokeessa. Lääkärin mielestä oli vain hyvä, että alttius sairastua löytyi nyt, jotta voidaan säännöllisesti rasituskokeissa tutkia, joko diabetes on puhjennut, koska todennäköisesti se joka tapauksessa tulee 10-20 vuoden kuluttua. "Tää kertoo vaan sun tulevaisuudestas." Aika helvetin synkkä tulevaisuus! Eli lääkäri ei maininnut mistään 40-60%:n riskistä sairastua jos kaksi tai kolme arvoa on raskaudenaikaisessa kokeessa koholla... minkä olen itse tutkinut virallisista nettilinkeistä. Lääkäri painotti NORMAALIPAINOA ja loppuiän terveellistä ruokavaliota. "Sut on nyt tuomittu elämään loppuikäs terveellisesti, mut ei se ole mikään paha tuomio. Ja katsot vaan että et liho." Totta kai tavoitteenani on edelleen laihtua raskauden jälkeen, eihän kukaan halua olla ylipainoinen, lihava, läski, pullero, pullukka, punkero tai tukeva, mutta kun en pääse siihen NORMAALIPAINOON! Aina jää se 2-4 kg ylimääräistä. Paitsi ehkä en ole yrittänyt tarpeeksi, olen antanut itseni välillä syödä herkkuja silloin kun olen laihduttanut.

Lääkäri totesi olevan ehkä vain hyvä, että tämä pieni heitto kokeessa säikäytti minut, jotta sitten muistaisin huolehtia terveydestäni ja pysyä normaalipainossa. Olen vähän eri mieltä tuosta pelästyksen hyvyydestä... Pitääkö niin paljon säikähtää että saa paniikkikohtauksia, syö rauhoittavia ja itkee yhtä desimaalia viikon eikä nyt uskalla syödä edes sitä yhtä banaania ja ahdistuu jo yhdestä omenasta päivässä, koska se voi syöstä seuraavan päivän arvot turmioon? Ja mielestäni en ole ihminen jota pitää pelotella että tajuaisin jotain. Syön terveellistä ruokaa ja haluan hallita painoani, jo ilman tietoa todennäköisestä sairastumisestani kakkostyypin diabetekseen. Mutta ehkä lääkärit työssään tapaavat niin paljon 90-kiloisia, jotka vetävät surutta hiilareita ja herkkuja ja ehkä vielä tupakkaa päälle, vaikka sairauksia olisi jo todettukin, että ne eivät enää erota, ketä kannattaa painostaa ja ketä ei? Toisaalta ajatuksissani on kylläkin ristiriitaa - en ehkä kokonaan niele rd-diagnoosia (elleivät tulevat kotimittaukset ole ihan päin mäntyä), mutta samaan aikaan pelkään tulevaa diabetesta. Ei ole ihminen järkevä olento...

Verenpaine oli ihan pilvissä tuolla käynnillä, joten pöytään lyötiin myös kortti "sulla on hyvät todennäköisyydet saada myöhemmin myös verenpainetauti". Ja tietysti raskausmyrkytysuhka oli jo tänään käsillä - lääkäri kyseli, onko ollut päänsärkyä ym. ja käski heti mennä vessaan mittaamaan proteiineja virtsasta. No, valitettavasti olin vessassa juuri käynyt, joten sitä mittausta ei kannattanut tehdä, ja juuri eilenhän oli neuvola, jota ennen mittasin proteiinit eikä siinä ollut mitään. Samoilla lukemilla meni Maudin raskaus alusta loppuun, eikä sitä myrkytystä tullut. Mutta onhan 130/100 tai 128/90 yms. liian korkeaa raskaanaolevalle... Neuvolassa saan vähän alhaisempia lukemia. Olen myös ymmärtänyt että myrkytys tulee, jos arvot yhtäkkiä nousevat rutkasti, ei silloin jos ne ovat koko ajan tasaisesti korkealla. Mutta no, ehkä tällä stressaamisella pian paineet ovat vielä korkeammat, joten hyväksyn sen että myrkytys on todennäköinen. Jos ei tässä kuussa niin ehkä ensi kuussa. Yritän myös hyväksyä sen, että kakkostyypin diabetes on tuloillaan... Jos ei nyt niin sitten kun olen 60v. Ei se sitten enää haittaa, kunhan se ei vaan raskaudesta jää päälle!

Vauvan puolesta en osaa pelätä. Sokeritippaan joutuminen ei maailmaa kaada vaan vauva hoidetaan kuntoon, sektio on jo koettu joten so what, ja tällä yhdellä desimaalilla tuskin vauvasta kasvaa viisikiloista makrosomista yksilöä, joten pahin ahdistuksenaihe on kai se tuleva oma diabetes sekä se, kuinka paljon kotimittaukseni tulevat heittelemään ja mihin pyöritykseen vielä joudun. Raskausmyrkytys olisi mielestäni vauvalle pahempi juttu. Eli nyt vaan syödään kurkkua ja meditoidaan niin pysyy kaikki arvot alhaalla! Ja kun painokaan ei enää saisi nousta, niin ei se kurkulla paljon nousekaan...

Tietysti täytyy nyt hankkia kotiin myös verenpainemittari eilen saamani sokerimittarin lisäksi. Ja tällä psyykkeen pirstaloitumisella vauva syntyy todennäköisesti kuukauden etuajassa psykiatrisella osastolla, missä puristan mittareita käsissäni mielipuolen ilme kasvoillani. Mutta ei hätää, tämä on viimeinen lapsi, tällaista settiä en halua enää kokea. Tässä on kadotettu vauva sinne minun Riskeihini. Itse ainakin olen kadottanut sen, koska nyt elämä pyörii pelkän ruuan ja eri arvojen mittailujen ympärillä, jotta kaikki olisi vain mahdollisimman matalaa, ja jotta en vain enää lihoisi, joten toivottavasti kukaan ei enää sano minulle että "nauti nyt viimeisistä kuukausista!" Raskaus ei ole mitään nautinnollista muutenkaan - se on iskiasta, liitoskipuja, mahdollista oksentelua, närästystä, ahdistusta ja hormoniheittelyjä, epämukavanmallista kroppaa, loppuvaiheessa on vaikea jopa pukeutua saati kävellä edes kohtuullisia matkoja, eikä se vauvakaan vielä tunnu konkreettiselta koska sitä ei ole nähnyt (muuta kuin hurjannäköisissä ultrakuvissa joissa kallossa ammottaa vain silmäkuopat ja selkäranka muistuttaa fossiilia), joten nyt on kuulkaas nauttiminen kaukana.

Tiedän, että ylireagoin ja ahdistun tosi vähästä, monet käyvät nämä asiat rutiininomaisesti läpi joka raskaudessa ja kaikki selviävät hyvin, mutta minä en ole semmoinen ihminen. Rouva P jo tarjosi apuaan sanomalla että he kyllä tulevat Maudia hoitamaan jos joudun sairaalaan. Eihän tässä kai nyt vielä NIIN huonossa hapessa olla?! Lääkärinkin mielestä kaikki on ihan hyvin - mitä nyt oli pakko heitellä noita riskejä joka toisessa lauseessa. Nyt on terveysiltapalan aika (onneksi minulle ei tuputettu sitä kuutta palaa leipää vaan hoitaja sanoi että ei ihan karppausta vaan sinne päin!), joten heipat! Jos katoan pitkäksi aikaa, olen saanut kaikki taudit samana päivänä ja makaan sairaalassa henkitoreissani.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Maailma romahti nolla piste yhteen

Olen lamaantunut. Päivähoitosyyllisyyteni ja kaikki aiemmat panikoinnit hävisivät, kun sain tietää että minulla on raskausdiabetes. Olen kauhuissani, saan ahdistuskohtauksia (eli kiitos että nappeja saa syödä vaikka on raskaana), itken, pelkään, haukun itseni lyttyyn läskinä mässäilijänä ja olen aivan varma, että ongelmahan tästä vain pahenee ja lopulta jo ensi vuonna minulla on myös kakkostyypin diabetes. Ja miksi pelkään aina pahinta? Olisiko geeni- tai kasvatusvirhe... rouva Poloniushan jo visioi että nyt vauvaa ei tulekaan vaan se kuolee! Heko heko.

Paastoarvo oli 0,1 yli sallitun raja-arvon eli monet ovat minulle virkkoneet, ettei tämä edes ole mikään kunnon/oikea raskausdiabetes, mutta niin se vain on, että jos yksikin arvo ylittyy, diagnoosi annetaan, ja paastoarvon heitto kertoo siitä, että insuliinituotanto on häiriintynyt. Piste. Vain yksi tosin on sitä mieltä, että kunhan vain teen niin kuin sanotaan, vältyn elinikäiseltä riesalta, muut ovat samaa mieltä kuin minä, että ei todellakaan kannata alkaa vetää KUUTTA palaa leipää päivässä. Mieluummin vähähiilihydraattinen ruokavalio kuin leivän ja puuron tukkima takuuvarma sokerinsotkijasetti. Hedelmistä luopuminen harmittaa, mutta parasta nyt on yrittää kaikkensa, jotta meille kummallekaan ei satu mitään ikävää. Suklaata ja pullaa ei tarvitse kukaan, mutta se surettaa, että herkutonta dieettiä kannattaa nyt todella noudattaa koko loppuelämä, ettei se "oikea" diabetes sitten yllätä liian aikaisin.

Se vain ottaa kupoliin, että tunnen myös noin 90-kiloisia äitejä, jotka ovat eläneet raskausaikansa enimmäkseen kekseillä eivätkä ikinä laihtuneet lapsen/lasten jälkeen, mutta ei niillä ole ollut mitään ongelmia missään arvoissa. Minulla taas on kaikki. Verenpaine aiheuttaa huokailua neuvolatädissä ja nyt vielä tämä takaisku. Ja oikeasti olen aina syönyt tosi terveellisesti, mitä nyt ehkä karkkia ja suklaata liikaa, mutta paremmin kuitenkin kuin nuo toiset mammat. Ja ne kaksi rd-mammaa jotka tunnen henkilökohtaisesti, ovat ennen raskautta olleet tosi laihoja. Eli se ei ehkä aina pidäkään paikkaansa että rd olisi enimmäkseen lihavien ongelma?

Hamletin ja herra Poloniuksen mielestä koko juttu on naurettava (desimaalin takia diagnoosi, ruokaohjeet ja kotimittaukset ym. vouhotus) eikä heidän mielestään minulla ole minkäännäköistä diabetesta, mutta eiköhän lääkäri tiedä asian paremmin kuin he. Kaikkien mielestä aiheutan vauvalle ja itselleni enemmän haittaa tällä mustalla kuilulla johon vajosin diagnoosin myötä, stressaamisella ja paniikkikohtauksilla kuin sillä 0,1:llä. Mutta rd:n riskit ovat sen verran mittavat, että ei tätä voi kevyesti ja välinpitämättömästi ottaa.... Ensi viikolla on kaiken maailman lääkäri- ja hoitajakäyntejä, joten ehkä sitten olen vähän viisaampi, mutta rauhallisempi ehkä en.

Arkkuahan tässä saa alkaa rakentaa?!

maanantai 9. syyskuuta 2013

Säästöt ja sosiaalitapaukset eli subjektiivinen päivähoito-oikeus, kas siinä pulma!


Olen lattea kiskova laiska paska, läskipersemutsi, joka ei kahta kertaa miettinyt, jaksaako ipanansa hoitaa kun haaransa levitti ja makasi vaan kotona porsimassa lisää tenavia maailmaan.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamisesta minulla taitaa olla enemmän kysymyksiä kuin mielipiteitä tai ainakaan faktatietoa, mutta Moon Mamman inspiroimana kannan korteni kihisevään kekoon. En kannata minkäänlaista päivähoitoa alle 3-vuotiaalle ja periaatteessa olen sitä mieltä, että jos lapsia tekee, ne on jaksettava itse hoitaa. (Olen siis muinoin ollut suivaantunut esim. Enidin kommentista, kun keskustelimme, kannattaako tehdä toinen lapsi ja jaksanko sitä, koska hän tokaisi itsestään selvänä asiana että laitat Maudin sitten tietysti tarhaan kun vauva tulee, noin ne muutkin tekee! Minusta asia ei mene ihan noin.) Nyt kuitenkin olen tilanteessa, jossa Maudin seuran- ja tekemisentarve kasvoi jo alle 3-vuotiaana sellaiseksi, että senhetkisessä uupumuksessani katsoin parhaaksi hakea sille hoitopaikkaa syksystä alkaen. Haaveet toisesta lapsesta olin jo haudannut tässä vaiheessa, kun sitten tarha-asioiden selkiydyttyä sekin yllättäen ilmoitti tulostaan. Olen ollut sen verran skeptinen (ilman mitään järkevää syytä) tämän lapsen todelliseen maailmaansaapumiseen, että en ole edes miettinyt asiaa vauva plus esikoisen päivähoito ennen kuin nyt, kun alan uskoa että sisarus todella tulee, ja kun hallitus päätti rajoittaa päivähoito-oikeutta lapsilta, joiden perheeseen syntyy vauva.

Ensireaktioni kaikkiin perheuudistuksiin oli tapani mukaan tietysti massiivinen paniikki. Ensinnäkin, jos perheessä ei ole isää, joka osallistuisi kotihoidontuen jakamiseen, saako yh koko potin vai vain puolet? Ja tähän blogien anonyymit kommentoijat sekä pahansisuiset palstamammat tietysti aina kommentoivat, että olisi kannattanut valita mies joka osallistuu perhe-elämään eikä levittää haarojaan rakkauden ensihuumassa ihan kelle vaan... Puolisohan on sellainen asia, joka nimenomaan valitaan kuin kaupan hyllyltä sellaisena kuin toivotaan ja kaikki menee aina suunnitelmien mukaan, ja kaikissa perheissä on tietysti mies ja nainen ja idylli kukoistaa. Toiseksi, entä jos esim. minä uuvun talvella vauvan kanssa enkä selviäkään kahden lapsen hoidosta yksin? Ja tähän tietysti vastaus, että oliko pakko paneskella se toinen kersa alulle jos ei jaksa hoitaa... On se kumma miten kaikki sosiaalitapaukset jaksaa niitä mukuloita tehdä mutta hoito sysätään yhteiskunnan vastuulle. Tähän minä voisin taas vastata, että on se kumma, miten ne uratykit ehtii vällyjen välissä peuhata ja kovasti haluavat niitä lapsia, mutta sitten ne pannaan liian pieninä päiväkotiin, kun ”ei se kotona oleminen ole mun juttu, töissä on kivempaa”, eli vaikka he veroja maksavatkin, yhtä lailla heidän pentunsa ovat yhteiskunnan hoidettavina, siitä viis, mitä asiantuntijat ovat mieltä alle 3-vuotiaiden tarhakypsyydestä... Titaniakin on pukannut kaksi villiä lasta maailmaan mutta kironnut, että vittu hän ei jää kipeitä lapsia kotiin hyysäämään, hän menee töihin kun siellä pääsee vähemmällä, niinpä molemmat tenavat aloittivat tarhassa alle vuodenikäisinä, ja voin sanoa, että se niissä kyllä näkyy.

Minua kiinnostaisi myös se konkreettinen euromäärä, joka syntyy (sekä tapa, miten se syntyy), kun nämä uudistukset toteutuvat. Olen vähän huono ottamaan kantaa näihin asioihin, koska minulla ei ole kotona miestä jakamassa hoitovapaata eikä työelämäkään koske minua, joten.... mutisen jotain mututuntumalta. Päivähoito-oikeuden rajoittaminen koskee minua, ja jos minut lasketaan ”sosiaalitapaukseksi” eli äidiksi joka erityisin sosiaalisin perustein saisi lapsensa pitää hoidossa yli 4 tuntia/vrk, niin siitä ehkä voin jotain sanoa. Mietityttää, olisiko noloa olla ”sosiaalitapaus” (no olisi!), joka saa pitää lastaan hoidossa, vaikka juo sitä lattea vauvan kanssa kotona. Mietityttää, onko järkevää sekä roudauksen että päiväkotien päiväohjelman kannalta raahata vauvan kanssa esikoinen tarhaan vain 3-4 tunniksi joka päivä, vai olisiko esim. 5-6 tuntia vaikka kolmena tai neljänä päivänä viikossa järkevämpi systeemi kaikkien kannalta. Jos haluaa, että hoidossa oleva lapsi saa kaverisuhteita ja mielekästä tekemistä päivälle, 3-4 tunnin hoito ei ehkä ole järkevää, ellei päiväohjelmaa sitten rakenneta niin, että koko aamupäivä on erittäin virikkeellistä varhaiskasvatusta (eli aikuisen ohjaamaa toimintaa) ja loppupäivä sitä nukkumista ja vapaata leikkiä.

Ja minkäikäinen lapsi sitten tarvitsee varhaiskasvatusta? Mielestäni viimeistään 4-vuotiaana sille olisi tarvetta, koska nykyään ei taida pärjätä sillä, että aloittaa ryhmässä olemisen vasta esikouluiässä ja siihen asti liehuu äidin helmoissa kyökin puolella. Eli periaatteessa voisin siirtää Maudin tarhan aloitusta vielä miltei vuodella, mutta sitten ainakin lapsiparalle tulisi tunne, että hänet pannaan pois perheestä tarhaan kun tuli vauva. Ja koska nyt on menossa päiväkotiintottumisvaihe, kaikki eroahdistukset sun muut olisivat uudelleen edessä ensi keväänä tai ensi syksynä. Ehkä se jatkuva eestaas hiissaaminenkaan ei ole hyväksi. Niin ja vielä Keltikangas-Järvisen näkemys... mielenkiintoista, että kotihoito ja perhepäivähoito eivät täytä varhaiskasvatuksen kriteereitä. Ja hänen mielestään kaikilla yli 3-vuotiailla tulisi olla oikeus varhaiskasvatukseen. (Eikä se tietenkään tarkoita sitä että lapsi olisi jossain 8 tuntia päivittäin!!)

Syyllistyvä Ofelia ajattelee, että vie nyt hoitopaikan joltakulta sitä oikeasti tarvitsevalta eli työssäkäyvän lapsen vanhemmalta, mutta onko se mikään säästö, jos kaikki esikoiset otetaan kotiin kun perheeseen tulee uusi vauva, sitten nykymaailman huonoilla tukiverkostoilla olevien perheiden äidit uupuvat ja jossain vaiheessa kolkutellaan sossun ovia, tai jos lapset ovat vain osa-aikahoidossa, jolloin ryhmäkoot aamuisin kasvavat, koska määrällisesti kaksi osa-aikaista lasta = yksi lapsi eli sisään saa ottaa taas lisää lapsia. Tuskin kuitenkaan päiväkotien työntekijämäärää lisätään? Eli hoidon laatu huononisi aamupäivisin. Ja jos harvoissa perheissä isä jää kotiin kotihoidontuelle, niin tällöin tarhat täyttyvät myös yhä pienempinä hoitoon tulevista lapsista, ja jos päiväkodit ovat nyt jo täynnä ja kunnilta leikataan 2 miljardia euroa, niin miten ajateltiin järjestää tämä hoidon kasvava tarve? Alle 3-vuotiaiden ryhmissä kun saa olla lapsia vähemmän kuin yli 3-vuotiaiden ryhmissä.

Toisaalta herää kysymys, että jos isien palkka alkaa nelosella ja äidin ykkösellä, eikö tuollaisilla perheillä juuri ole varaa siihen että isäkin jää hoitovapaalle? Noin suuresta palkastahan miehen on helppo säästää sitä 1,5 vuotta varten jonka olisi kotona lapsensa kanssa. Mutta ehkä kaikilla on se ylisuuri asuntolaina, joka on eurolleen mitoitettu tulojen mukaan ja ihmiset maksavat mieluummin kiviseinistä kuin oman lapsensa hoitamisesta kotona? Ja jos taas näiden uudistusten myötä päivähoidossa olevien lasten määrä jotenkin vähenisi, silloinhan voitaisiin ainakin katsoa, että päiväkodit eivät tarvitse lisäresursseja! Lapsiin kun näköjään ei kamalasti haluta rahaa pistää.

Monet perustelevat esikoisen tarhasta pois ottamista myös sillä, että lapsi ei tarvitse mitään ihme virikkeitä, kotona olo äidin ja vauvan kanssa riittää, ja onhan sitten avoimia päiväkoteja, kerhoja ja leikkipuistoja. Hmm.... Vaikka olenkin ollut aika aktiivinen äiti, Maud silti on selkeästi ilmaissut haluavansa leikkiä kaverin kanssa, hän roikkuu kotona ollessamme miltei jatkuvasti minussa, haluaa ulkoilla paljon, haluaa kommunikoida yms. Vaikka saankin silti hyvin hoidettua kotityöt, ei ole mukavaa usein joutua sanomaan lapselle että ”ei nyt, kun tämä-ja-tämä pitää hoitaa ensin”, ja koska vauva sitoo äitiä erittäin paljon ainakin ensimmäiset kuukaudet, minua kyllä ahdistaa ajatella, miten kaikki vauvan vaatima huomio on pois Maudilta, jolla ei ole isää, joka tulisi illalla kotiin leikittämään tai päästämään äitiä lepäämään. Ja koska vauva syntyy talvella, kovilla pakkasilla mikään ulkoilu ei tule kysymykseenkään, jolloin olisimme siis kaikki kolme tiukasti neljän seinän sisällä, ja neljää ikävuotta lähestyvä aktiivinen tyttö saisi vain tyytyä siihen, että täällä ollaan ilman kavereita väsyneen äidin kanssa ja odotetaan kevättä että pääsee pihalle. Leikkipuistoissa on jotain toimintaa kyllä, mutta lapsia siellä ei juuri ole kuin kesäisin, iltapäivisin sinne ei toivota pieniä lapsia koska silloin siellä mekastavat koululaiset, avoimia päiväkoteja en tiedä Helsingissä olevan ainuttakaan, ja lähin eli bussimatkan päässä oleva kerhotoiminta on seurakunnan kerho, johon en lastani laittaisi mistään hinnasta. Ei uskontoa lapsille, kiitos. Ja koska kunnat joutuvat säästämään, tuskin on siis luvassa lisää kerhotoimintaa sun muuta aktiviteettia kotona oleville lapsille!

Olen onnekas, koska Maud sai paikan lähellä olevasta suositusta pienestä päiväkodista, josta olen kuullut pelkkää hyvää, ja olen kiinnostunut siitä, koska nämä kaikki uudistukset astuvat voimaan, mikä on se konkreettinen säästö, ja kenen kannalta tätä asiaa pitäisi katsoa. Lasten oikeuksien (lapsilla on oikeus myös vanhempiinsa, ei pelkkään varhaiskasvatukseen!), vanhempien oikeuksien vai rahatalouden kannalta? Jos perheenäiti uupuu ja sairastuu, se saattaa tulla kalliimmaksi (äidin hoito, lapsen mahdollisten myöhempien ongelmien hoito, jopa mahdollinen huostaanotto jne.) kuin päivähoito... Ja kyllä, myös terve ihminen voi uupua lapsen kanssa tai sairastua psykoosiin synnytyksen jälkeen, joten ei ihan kannata ajatella niin, että turha lisääntyä jos ei jaksa lasta hoitaa, tuollaista asiaa ei voi tietää etukäteen, miten itse kullakin tulee menemään.

Lopuksi ne inspiroivat linkit: 

Neljä tuntia riittää

Ja Suoli24 jaksaa aina tirskahduttaa!! Tuli vähän mieleen Desdemona, jonka mielestä työkkärissä on vain työhaluttomia ihmisiä, ja että töitä kyllä on tarjolla mutta ihmisille ei kelpaa. Ei voi edes olettaa että saa oman alan töitä tai kivan työn josta tykkää, ja hän ainakin menisi kaupan kassalle, jos muuta ei olisi tarjolla. Luulenpa vain, että Desdemonaa ei kassalle palkattaisi aiemman uraputken ja koulutuksen takia – olisihan selvää, että hän lähtisi kassalta viuhahtamalla kun oman alan työ löytyisi! Ja joo, Desdemona on riuska yksinhuoltaja joka on tietoisesti pukannut lapsia maailmaan yksin ja pitänyt toista lasta osa-aikahoidossa kun toinen syntyi, koska kotona oleminen alkoi esikoiselle olla liian pitkästyttävää, lällällää.... 

Puolet ajatuksista varmaan unohtui mutta ehkä jatkoa seuraa.

lauantai 24. elokuuta 2013

Juttuja joita olen ajatellut jakaa

Omakotitalo on työleiri. Mahtavaa. Lapsena minäkin haaveilin, että perheemme asuisi omakotitalossa, mutta nyt järkevänä aikuisena pidän omakotitaloa painajaisena. Liljapuutarha olisi tietysti hieno, mutta olen sen verran allerginen ja hyönteiskammoinen, että jäisi liljat hoitamatta ja nurtsi leikkaamatta. Kerrostalon ihanuudet ovat lukuisat: naapurit ja apu lähellä, siivoaja hoitaa porraskäytävän, huoltoyhtiö jne. pihan, vuokralla asuessa ei tarvitse kuin soittaa huoltoyhtiöön, kun joku paikka hajoaa, niin pimpom, oven takana odottelee huoltomies ja hoitaa hommat käden käänteessä. Omakotitalo tarkoittaa yleensä myös massiivista lainataakkaa, mikä tarkoittaa massiivista työtaakkaa ja pakollista uraputkea, joten sen lisäksi että hoidat sitä lukaaliasi, huolehdit jätteistä, lämmityksestä ja kaikesta, raadat vielä töissä koko ikäsi, jotta saat maksettua sen valtavan talosi. Sitä paitsi korkeammalla on kiva asua kuin maan rajassa! (Tosin en nytkään asu korkealla vaikka noin yli kolmannessa kerroksessa asuminen kivaa olisikin.)

Vain hullu kierrättää. Hmm, juuri mietin, missä säilyttäisin yhtä palanutta energialamppua, koska niiden keräyspiste on paikassa jonna harvemmin osun, ja yhtä sinne ei kannata viedä, joten pitäisi noillekin säätää oma nyssykkä pikkuiseen roskiskaappiin. Harva tässä taloyhtiössä kierrättää edes biojätettä. Yksin naapuri ei kierrätä sen takia, että hänen miehensä on ollut jätehuollossa töissä, ja tämä kertoi että biokaatis on usein niin täynnä, että sinne ei voi viedä mitään, joten joka tapauksessa biojätteet kaadetaan sekakaatikselle. No voi sun...

Täysikuu vaikeuttaa nukkumista. No eipä muuta kuin näin on, aamen!!!

Älykkäät ihmiset muita harvemmin uskovaisia. Ilmankos minä aina järkeistän huuhaajuttuni ja kristillisistä hapatteista luovuin jo aikoja sitten! Hehee....

Joutilaisuus on viimeinen tabu. "Useimpien työläisten elämä tähtää siihen, ettei olisi enää pakko mennä töihin. Silti koulutus, julkinen keskustelu ja viihdeteollisuus perustuvat oletukseen siitä, että palkkatyö on elämän suurin sisältö." Jokaisella työpaikalla kaikuu joka maanantai valituksia siitä, miten taas on maanantai ja pitää koko viikko jaksaa ja kylläpä on tahmeaa taas työnteko, perjantaita ja perjantaipulloa sekä kesälomaa ja kesäkaljakoreja odotetaan kuin kuuta nousevaa. Mutta silti nämä samat ihmiset paasaavat, miten töitä pitää tehdä, koska se tuo elämään rytmin ja sisällön. Jostain syystä he muutoin antavat kuitenkin ymmärtää, että heidän elämänsä sisältö on jossain ihan muualla... Käsittämätöntä. Olisivat iloisia siitä, että työpaikka on, työtä saadaan tehdä, ja että elämässä tosiaan on se muiden sanelema pakkorytmi. Minä kun ainakin olen iloinen omasta työelämän ulkopuolella olostani ihan rehellisesti, eikä se edes tarkoita sitä, että elämässäni ei olisi rytmiä ja sisältöä! Ehkä nuo valittavat työläiset ovat kuitenkin salaa kateellisia vapaudesta? Ja koska kuitenkin aina on myös niitä, jotka aidosti rakastavat työntekoa ja ahdistuvat yksin omassa seurassaan kun joku toinen ei sanele päivittäistä ohjelmaa, niin ei yhteiskunta kaatuisi siihen, jos joutilaisuutta vähän lisättäisiin. Sillä voitaisiin saavuttaa parempaa terveyttä sekä fyysisesti että psyykkisesti ja turhan työn vähenemistä eli turhan krääsän tuottamista maapallolle.

Seuraavaksi hieman ehkä tunnelukkoasiaa ja yleistyksiä miessukukunnasta.

perjantai 23. elokuuta 2013

Riippumattomuus ehto romantiikalle - eikä sekään takaa mitään

Väsyttävät kaksi viikkoa takana, joten tulen tässä varmaan toistamaan itseäni. Onneksi Maudin päiväkotiura on alkanut loistavasti! Tarhassa on kivaa, hoitajat ovat päteviä ja ihania, suurin osa lapsista on söpöjä ja kilttejä, Maud otetaan mukaan leikkeihin, hän viihtyy siellä ja syö hyvin. Olen tyytyväinen! Ainoa huoletusasia on Oberonin poika, noin viisivuotias, joka käyttäytyy aika erikoisesti. Hän kulkee tarhassa nyrkit pystyssä, muksii ohimennen kaikkia, lyö kepillä muita pyllyyn, nyrkillä mahaan tms. ja saa usein muut itkemään, ja jos lasten välillä syntyy kiistaa ja tilannetta mennään selvittelemään, niin Oberonin poika se siellä suhmuroi ja on aiheuttanut kriisitilanteen. Seurasin viikon verran koko päivän tilanteita, ja kaikki oli toistuvaa: poika löi ilman syytä, jopa monta kertaa päivässä, ja vaikka hoitajat puuttuivat heti asiaan, sillä ei ollut juuri mitään vaikutusta. Poika löi ilmeettömänä ja yhtä ilmeettömänä pyysi muodon vuoksi anteeksi. Olin vähän ihmeissäni. Välillä se menee maahan makaamaan eikä oikein reagoi mihinkään eikä suostu nousemaan ylös, kaikessa se hangoittelee vastaan ja hakee hirmuisesti huomiota. Ja tätä on kuulemma ollut jo koko viime vuoden, kuulin toiselta äidiltä. Aika ikävää muille perheille, koska tuskin kukaan innoissaan odottaa, milloin heidän lastaan taas muksitaan... Kotipihassa Oberonin poika käyttäytyy ihan samalla tavalla, tönii lippistä pois pienempien päästä, nimittelee muita kakkanaamaksi tai rääksi jne. ja veljensä kanssa ottaa sellaisia otteluita että itkuakin jo tuherretaan. Vanhemmat ovat kotona, jos äiti ylipäätään on kotona, ja ehkä ne eivät jaksa enää tuota ja heittävät lapset pihalle leikkimään tai sitten he pitävät tätä normaalina poikien kehitysvaiheena, koko nahistelumeininkiä.

Minä juoksen vain hoitamassa asioita päivisin ja olen siivoillut kotia vauvaa varten. Yhtäkkiä olisi unelma kolmiostakin toteutunut (!!!), mutta sitten tulikin sellainen käänne, että se asunto vapautuu myöhemmin, ja eihän minulla olisi siihen ollut varaakaan. Vaikka tällä alueella on tämän yhtiön edullisimpia asuntoja, silti Kelan ja sossun tuet eivät tule vastaan vuokrissa. Kolmio saisi maksaa 740-890 euroa, ja eihän tuolla hinnalla tahdo aina saada kaksiotakaan... Pysymme siis tässä pikkupesässä tyytyväisinä, nautimme hyvästä rahatilanteesta ja luovumme osasta huonekaluja, tavaraa ja vain järjestelemme paikkoja uudelleen. Onpahan vähemmän siivottavaa ja poikaset aina lähellä! Eihän ihminen niinkään tilaa tarvitse vaan tavara. Ja nyt voi sitten huoletta ostaa lapsille vaatteita ja kaikkea tarpeellista sekä säästääkin. Vasta myöhemmin voi harkita muuttoa isompaan. Kauheinta olisi olla väsynyt yksinhuoltaja ja vielä köyhä! Köyhyydestä ja rahapaniikista minulla on sen verran kokemusta, etten pysty siihen kaaokseen enää.

Tiina kirjoitti aiheesta, joka minullekin on valitettavan tuttu. Tunteet eivät vain kohtaa, paitsi elokuvissa. Tässä hormonimasennuksessani olen itkenyt silmät päästäni omaa rakkaudetonta kohtaloani, sitä että olen väkisin yrittänyt olla ihmisen kanssa joka tuntui alusta asti väärältä, jonka kanssa ei ollut mitään alkutunnetta, sitä että nyt uuden toukan myötä joutunen olemaan ainakin seuraavat 3 vuotta edelleen yksin, sitä että olen aina syrjästäkatsoja, kun muut ympärillä pariutuvat tai elävät perheidylliään. Olen lisäksi raivokkaan kypsynyt ihmisten kommentteihin siitä, miten nyt vaan pitäisi nostaa häntä pystyyn ja ajatella että masussa kasvaa ihana tyttövauveli, miten ensin pitää oppia olemaan onnellinen yksin ennen kuin voi löytää ketään, miten ensin pitää löytää oma voimansa ja se mitä on tässä elämässä tullut tekemään, miten pitää ensin tulla taloudellisesti ja kaikin tavoin itse toimeen ja olla riippumaton kenestäkään, ennen kuin on valmis parisuhteeseen, miten rakkaus tulee sitten kun ei enää tarvitse ketään eikä odota mitään jne. jne.

Aika vitun iso taakka pienelle uudelle ihmiselle, jos sen pitäisi korvata äitinsä parisuhde-elämä! MUR. Miten vauvasta ja parisuhteettomuudesta voi edes puhua samassa lauseessa, lapsi ja puolisohan ovat kaksi ihan eri asiaa! Miten suru siitä, ettei ole koskaan saanut seurustella molemminpuolisesta tunteesta, olisi ikinä korvattavissa ilolla siitä että saa toisen lapsen? En osaa yhdistää näitä ollenkaan. Ja kuinka kauan pitää olla onnellinen yksin? On minulla niitäkin vaiheita ollut, kuten monella sinkkuystävällänikin - mutta eivät hekään silti ole vieläkään saaneet ketään. Ja ovatko kaikki muut muka niin riippumattomia kenestäkään? Toiset saavat vielä nelikymppisinäkin raha-apua kotoaan ja silti voivat löytää kumppanin, toiset vinkuvat että eivät edes osaa olla yksin ja niinpä heille aina löytyy jostain seukkailukumppani. Vaaditaanko minulta jostain syystä enemmän kuin muilta? Ja kuka vaatii? Ystävät, selvänäkijät, psykologit ja maailmankaikkeus? Niiltähän noita kommentteja tulee (öh, siis maailmankaikkeudelta ei tule kyllä mitään takaisin vaikka sinne kuinka huutelisi!).

Ja miten niin muka ulkonäöllä ei ole merkitystä? Palstat ovat täynnä juttuja siitä miten kauniilla ihmisillä on aina enemmän mahdollisuuksia, ja sanoihan äitikin että Cordelia voi koska tahansa löytää jonkun kun on niin nätti. Mutta jos minä valitan että en saa ketään kun minulla on paksut jalat ja ilman meikkiä olen syvimmän valtameren olmi, ihmiset ärtyvät ja sanovat että sisäinen kauneus on tärkeintä. Mutta miten se voisi edes olla tärkeintä, koska ulkonäkö on se, mitä ensimmäisenä tuntemattomasta näkee ja sen perusteella yleensä arvioidaan lähestytäänkö toista vai ei...

Ja sadanneksi, aina kun tulee torjutuksi, siihen ei koskaan totu (vaikka aina kuvittelen että tähänhän olen jo rutinoitunut), ja minulla kestää KAUAN unohtaa ihastus ja päästä siitä yli. Silloin on ihan turha tulla neuvomaan että etsit nyt vaan uuden kohteen, hankit laastarisuhteen, löydät jonkun toisen. En minä ole nopea, en voi ihastua keneenkään jos joku muu on vielä mielessä, kiinnostun harvoin kenestäkään muutenkaan, laastarisuhteita en ole koskaan tajunnut (ja miten sellaisen edes saisin jos en saa mitään muutakaan???), ja väkisin hakemalla ei nyt ainakaan ketään löydä, ei edes siihen että unohtaisi jonkun toisen! Mutta ehkä nämä neuvot ovat sopivampia niille pinnallisille porskuttajille.

Yksi syy yksinäisyyteen on kuulemma myös astrologinen karttani ja menneet elämäni. Nyt on aika seisoa omilla jaloillaan ja opetella olemaan yksin, kun on edellisissä elämissä aina ollut niin tiiviisti suhteessa, ja astrologisella kartalla on vain vähän ihmissuhdekarmaa jäljellä, ja jos sitä ei ole, ei ole enää potentiaalisia kumppaneitakaan joiden kanssa karma pitäisi käydä loppuun. Tämä ei lohduta minua tippaakaan. En halua tuollaista karttaa, karmaa enkä mitään, haluaisin että osaisin jo seisoa omilla jaloillani, että olisin jo itsenäinen ja riippumaton, ja että minulla olisi tässäkin elämässä mahdollisuus molemminpuoliseen rakkauteen. En halua Maudin siskon niskaan kaataa semmoista taakkaa, että kuules, olen niin onnellinen sinusta etten tarvitse miestä ollenkaan ja keskityn nyt vain sinuun, eli saat luvan korvata minulle parisuhteen! Vauvaa hoivataan ja hoidetaan, miehen kanssa asioita jaetaan...

Sillä tavalla olisi elämä helpompaa, jos vauva täyttäisi ajatukset ja päivät niin, että unohtaisin koko romantiikan, etten ehtisi ajatella mitään näitä asioita enää. Paitsi silloin kun törmään Oberoniin ja hänen perheonneensa. Olen silti jo suurimmaksi osaksi hyväksynyt sen, että he ovat onnellisia yhdessä enkä merkinnyt Oberonille mitään, mutta ajoittain ahdistus palaa. Sekin pitää vain kestää, koska muuten kaikki on niin hyvin.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Järjettömän sekava kirjoitelma ihmisten ristiriitaisuuksista

Minulla on outo olo. Tämä raskaus on ahdistusraskaus, mutta jos ei ole fyysisiä oireita niin jotain pitää olla, eli psyykkisiä sitten. Viikon päästä ollaan jo puolessavälissä! Milloinkahan alan oikeasti uskoa että uusi vauva tulee...? Pelkään kaikkea kummallista mitä sille voisi sattua. Jos vasta laitoksella tajuan että ohoh, minulla on toukka sylissä, niin siinä saattaa tulla sopeutumispaniikki, hehe!

Viimeisin vierailu Poloniuksilla meni paljon paremmin kuin edellinen. Veikkaisin, että rouva Polonius säikähti ylenpalttista reagointiani ja raivoamistani ja oli siksi kovin rauhallinen eikä saanut kohtauksia. Jostain syystä koin silti ilmapiirin raskaaksi, painostavaksi, tukahduttavaksi, kuolleeksi ja ahdistavaksi. Keveyttä, iloa ja stressitöntä oloa kaivattaisiin sinne, mahdollisuutta olla oma itsensä ja vapautunut. Aivan kuin olisin ollut sieni joka imee ympäristön tunnetilat ja "henkiset energiat" itseensä, siksi olinkin uupunut ja erittäin ahdistunut kotiin päästyäni. En kyennyt ollenkaan olemaan kiitollinen kaikesta hyvästä oleskeluni aikana, vaikka olisi pitänyt. Jos keskittyy hyvään ja on kiitollinen asioista, hyvän määrä lisääntyy. Mutta olin niin tukahtunut ja mieli maassa, että lamaannuin tuon kiitollisuushomman kanssa.

Paras juttu oli se, kun rouva P elätteli toiveita, että Laertes jonain päivänä kohtaisi elämänsä miehen ja saisi rakkauden ja ehkä lapsia. (Laertes ei ole koskaan halunnut lapsia, mutta mielihän voi muuttua, kuten minulla.) Ihmettelin rouva P:lle, miksi hän sitten minulle jokin aika sitten sanoi, ettei tässä iässä enää rakkautta tule, turha edes kuvitella. Rouva P vastasi hämmästyneenä: "No niin ei SULLE! Sinä olet jo yhden miehen saanut ja sulla on lapset." Eli siis kukaan yh ei voi enää koskaan pariutua, koska elämässä on rajallinen määrä puolisoita ja rakkautta, se on jo käytetty, ja kuka nyt vieraan lapsia huollettavakseen ottaisi. Paitsi kerran tosin rouva Polonius totesi Cordeliasta (yh), että hän varmaan löytää uuden miehen nopeasti koska on niin nätti. Ok, siis muille kaikki on mahdollista, mutta ei suinkaan minulle.

Kävin läpi jotain tajuamisvirtaa viikon aikana: miten negatiivisessa ja lannistavassa ympäristössä olemmekaan kasvaneet. Jatkuvaa nollaamista, dissaamista ja moittimista virheistä. Onko ihme, jos kumpikaan meistä ei usko ollenkaan itseensä, mahdollisuuksinsa eikä mihinkään? Me emme osaa mitään, emme ole lahjakkaita missään, meitä ei voi rakastaa jne. Järki sanoo toista, mutta sisin tuntemus on paljon voimakkaampi kuin järki. Minä olen sentään jotain uskaltanut yrittää, Laertes juurikaan ei.

Artemis on sitä mieltä, että positiivisesti ajattelevilla ihmisillä on ollut hyvät vanhemmat. Muut eivät pysty luottamaan elämään niin paljoa. Vaikka käyn läpi "Taikavoima"-kirjaa, minun on silti vaikea uskoa kaikkeen. Ja jos et usko, vetovoiman laki ei toimi. Ihmisen pitää täysillä uskoa siihen, että saavuttaa haluamansa asiat ja kaikki on mahdollista, pienikin epäusko murentaa vetovoiman lain. Ja koska minulla on sisimmässäni varma tieto siitä, että elämässä voi käydä hyvinkin huonosti eikä mikään ole varmaa (jatko kuntoutustuelle, vauvan tulo, uuden miehen löytäminen...), romutan jatkuvasti mahdollisuuksiani epäilemällä.

Joskus luulen myös, että positiivinen ajattelu on voimakas defenssi negatiivisille asioille, joita ihmiset eivät suostu hyväksymään itsessään tai elämässään. Fanaattisilta positiivisilta ajattelijoilta puuttunee myös kyky empatiaan. Kun puoliksi itkin Desdemonalle, etten ole päässyt yli Oberonista (en maininnut nimeä, hän ei tuolloin tiennyt kenestä on kyse), Desdemona tokaisi heti, että tuo on pientä, hänen ystävällään on todettu vakava sairaus ja lapsia on, mihin hän lapset laittaisi jos sairastuisi vakavasti. Totta kai aina jollakulla on maailmassa asiat huonommin kuin itsellä! Pitääkö minun alkaa sitten vedota Palestiinaan tai Afrikan ongelmiin, kun Desdemona seuraavaksi valittaa, miten taas ovat lapset sotkeneet pihaleikeissä uudet vaatteensa? Olisi onnellinen että hänen lapsensa liikkuvat eivätkä ole halvaantuneita! Niinkin voisi olla.

Desdemona myös kielsi täysin koko Oberon-asian (kun hänelle selvisi kenestä on kyse). Hänen oli vaikea uskoa, että se kiltti ja kunnollinen mies tekisi mitään tuollaista, se oli vain kännimoka jne. Luulenpa, että hänen oli vaikea hyväksyä sitä, että myös onnellisessa parisuhteessa olevat voivat joskus ihastua johonkuhun toiseen tai osoittaa kiinnostusta, koska hän itse haluaa sen Suuren Rakkauden, jossa mies omistautuu lopun elämäänsä vain hänelle. Jos tällaisia episodeja voi käydä myös kunnon miehille, sehän romuttaisi hänen uskonsa rakkausidylliin! Siksi se on pakko torjua.

Ja mikä helvetin lyttäävien kommenttien imuri minä oikein olen! Nämä samat ihmiset, jotka vähättelevät kokemuksiani ja nollaavat ne, kuitenkin odottavt minun ajattelevan positiivisesti ja olevan optimisti! Ensin kuuntelen vuosia äitiä, sitten Kelan terapeuttia joka sanoo että miehet eivät etsi suurta rakkautta, olen liian outo ja erilainen ja pelotan miehiä, olen 10v kehityksestä jäljessä, hyvä työ voi korvata parisuhteen jne., sitten joitain ystäviä, jotka tokaisevat että en merkitse Oberonille mitään jne. jne. Nämä samat ihmiset kuitenkin odottavat, että uskoisin itseeni ja mahdollisuuksiini, että minäkin voin saada uuden miehen, minuun voi ihastua ja vaikka mitä. Miksei minulla ole samaa itsevarmuutta kuin muilla, että voisin pokkana heittää samanlaisia kommentteja muille? Kun ihmiset kertovat, miten joku oli niin ihastunut niihin, sanoisin vain että ei se ollut mitään todellista, sinä ylitulkitsit tilanteita, antaisin samalla kaavalla takaisin? Olen vuosia kuunnellut ihmettelyä, miksen usko itseeni ja mahdollisuuksiini, mutta kun suunnittelen ja toivon jotain, nämä samat ihmiset kommentoivat että juu mutta ei se parisuhde nyt ole mahdollinen tai ajankohtainen, ei se lapsi nyt ole ajankohtainen jne. Minulla ei olisi MITÄÄN, jos olisin kuunnellut muita!

Ja kun minä olen ajatellut positiivisesti esim. Oberonista, olen saanut kuulla ettei se ole todellista ja ylitulkitsen sitä miestä. Miksi minä teen aina kaiken väärin? Miten ne muut aina osaavat muka tulkita oikein? Miten muilla aina olisi ollut "todellisia" juttuja, minulla ei? Kuka sen määrittelee, mikä on todellista? Ja miksi näillä kaikilla yksinhuoltajilla ei sitten jo ole sitä Suurta Rakkautta ja uutta miestä, jos he ovat niin osaavia näissä asioissa???  Miten minun positiivinen ajatteluni on pilvilinnoissa elämistä, ylitulkintaa ja vaikka mitä kummaa, mutta muiden sallittua ja oikeaa?

Manta menee jopa niin pitkälle kaikessa, että uskoo Maudin ykköstoivepäiväkotiin pääsyn olevan hänen hyvän tuurinsa ansiota! Hänen mielestään minulla on pääni päällä jatkuva sadepilvi ja olen huono-onninen (koska murehdin liikaa enkä aina ajattele positiivisesti), mutta hänen hyvän onnensa ansiosta Maudkin lopulta pääsi samaan ryhmään kuin Pontus. Minun kokemukseni taas on se, että vaikka kuinka pelkäisin pahinta ja olisin negatiivinen, hyviä asioita tapahtuu silti, vaikken yhtään niihin luotakaan. Olisiko elämäni helpompaa, jos olisin kiitollinen kaikesta etukäteen ja siten vain tilaisin hyviä juttuja elämääni, ilman pelkoa?

Alan siis kiittää pysyvästä eläkkeestä, isommasta asunnosta, vaikka suhteesta Oberonin kanssa, kaikesta mitä ikinä haluan, ja sitten vain saan ne, koska olen positiivinen! Vai pönkittävätkö positiiviset ajattelijat omaa oloaan sillä, kun hehkuttavat itsestään selviä asioita tai tuuria ja laskevat ne omaksi ansiokseen, jotta me muut tuntisimme olomme huonommiksi, kun emme "pysty" samaan? Haluavatko he kieltää omat ankeat asiansa koska ovat kateellisia muille, joilla ei niin paljon ongelmia elämässä ole, ja siten haluavat esittää kaiken olevan loistavasti, koska ajattelevat positiivisesti? He haluavat ottaa ansion asioista jotka ovat muille itsestään selviä (esim. uusi puhelin - sehän tuli vain koska oltiin kiitollisia ja positiivisia, muut sen sijaan vain ostavat sen kaupasta... mutta onhan se kadehdittavaa jollakulla on siihen varaa, siksi pitää keksiä tuo homma että maailmankaikkeus lahjoitti sen heille omien uskomusten ansiosta!).

En tiedä, mitä ajatella yhtään mistään, mutta olen taas kerran pikkuisen kypsähtänyt yliampuvaan positiiviseen ajatteluun. Enkä vain pysty ihan uskomaan, että kun olen kiitollinen kaikesta elämässäni, mm. puhtaasta ilmasta jota hengitän, elämäni muuttuu taianomaisesti.... Enkä kykene siihenkään, että järjettömässä ahdistuksessa etsin kiitollisuudenaiheita vaikkapa hyvästä ruuasta tai muusta, että sitten ahdistus ja vaikka rouva P:n jutut unohtuisivat ja tilanteet muuttuisivat, vain siksi että minä olen kiitollinen jostain asiaan liittymättömästä!

Tällä haavaa minulla on asiat erittäin hyvin ja olen kiitollinen kaikesta. Mutta silti minua ahdistaa sikamaisen paljon eikä henki kulje. Mitäköhän siis taas tein väärin...




tiistai 23. heinäkuuta 2013

Suomeen oma Christiania ja vähän väriä!

Christiania, Kööpenhamina

Heipä hei! Huonosti olen lukenut muiden blogeja ja vielä huonommin kirjoittanut omaani. Osa matkoista on jo takana, joten nyt on vähän aikaa lötkötellä kotona ennen seuraavaa pakkaamista ja lähtöä. Tanskassa oli ihan kivaa, vaikka olenkin näköjään jo kyllästynyt yksin matkustamiseen. Se nyt vaan on aika yksinäistä. Sama pää kuitenkin, vain paikka on eri, joten ei ongelmistaan mihinkään pääse...

Christiania oli ehdottomasti kohokohta. Jokaisessa maassa saisi olla tilaa anarkistiselle (?) yhteisölle, jossa on tilaa vapaudelle, luovalle toiminnalle, omannäköiselle rakentamiselle ja kaikelle mukavalle. Huumeita en kannata, mutta kaiken ei tarvitsisi aina mennä niin yhden ja saman kaavan mukaan, että talon pitää olla tietynmallinen ja -värinen koska EU määrää sitä sun tätä, ja kaikkea semmoista hippitoimintaa kannatan minä!

Nyhavn, Kööpenhamina


Muutenkin talot saisivat Suomessa olla vähän värikkäämpiä kuin ovat. Täällä on kovin harmaata, valkoista ja ruskeaa, mutta suomalaiset tunnetusti rakastavat ankeaa ja pelkistettyä sisustustakin, johan olisi liian imelää ja huomionhakuista, jos talossa olisi väriä. Kotikaupungissani on yksi sininen omakotitalo ja oli yksi vaaleanvihreä, ja joka kerta ohikulkiessaan rouva Polonius muisti huomauttaa, että kyllä ovat sitten kamalan rumia ja omituisia. Minusta ne olivat hienoja. Sittemmin se vaaleanvihreä maalattiin peruspunaiseksi. Yäk.

Ja vaikka mieluusti asuisin ulkomailla, jos nuppi olisi kunnossa ja olisin työkykyinen sekä minulla olisi ehkä perhe jonka voisi raahata mukaan (edelleen harmittaa, että yksi ulkomaayritys kaatui pään romahtamiseen ja siihen että kaikki sosiaaliset suhteet jäivät kotimaahan), niin jotain Suomessa on parempaa kuin ulkomailla: Sea Life! Köpiksen Blue Planet oli jotenkin tylsä ja hengetön siihen verrattuna, olkoonkin vaan sitten isompi ja kalaisampi.

Merihevonen, Blue Planet



Jos olisi ollut enemmän aikaa ja rahaa, olisi voinut käydä mielenkiinnosta kaupungin ulkopuolella Karen Blixenin kotimuseossa ja ihan vaan blogin takia tietysti Helsingörissä Kronborgin linnassa, missä Hamlet on seikkaillut, hihii! Mutta blogia ajatellen löysin vain tällaisen mainoksen, enkä edes muista mikä ja mistä se oli... Teatteriesitys teatterin tms. seinässä? Konsertti?



Tällaisia ihania oransseja seiniä ja taloja Helsinkiinkin, kiitos!


Kotimaan matkailussa koko perheen kylpyläloma teema"puistoineen" oli ihan huippu, Maud nautti joka sekunnista! Sen sijaan visiitti Poloniuksille ei mennyt ihan putkeen, koska rouva Polonius nyt huutaa milloin haluaa ja mistä haluaa, ja kun minä läksin puolustautumaan ja karjuin kunnolla kerrankin takaisin, kolmas maailmansota syttyi hetkessä ja kesti KAUAN. Sanoin kaikkea julmaa mutta totuudellista, ja vaikka tämä olisi pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ikävää, ettei kukaan ole koskaan rouvalle laittanut rajoja. Meidän muiden pitäisi vain hyväksyä ja ymmärtää, että "hän vain on sellainen" - mutta en halua Maudin oppivan, että hänen äidilleen muka saa karjua syyttäkin ilman että äiti mitenkään pistää vastaan... Lopulta herra Poloniuskin oli minulle näreissään, varmasti koska tulehdutin ilmapiiriä pahemmin puolustautumalla, mutta en jaksa enää sitä, että kaikkien pitäisi olla varpaillaan yhden ihmisen takia ja uhrautua, jottei tilanne pahene. MUR!

Vielä olisi viikko edessä Poloniusten perhehelvettiä (ahdistaa ja näen painajaisia etukäteen) ja sitten yksi pieni oma matka - yksin. Seuraaville reissuille aion laahata jonkun vaikka väkisin mukaan! Olen ihan tarpeeksi ollut yksin elämässäni ja suurimman osan matkoistani tehnyt yksin.

Olisi pohdintoja kiitollisuudesta ja positiivisesta ajattelustakin, mutta jätän ne toiseen kertaan!

torstai 27. kesäkuuta 2013

Kyyninen vai realistinen mieskuva?

Yön pimeinä tunteina myrkkyunta odotellessa on aikaa mietiskellä monenlaista. Oberonia ajattelen tietysti paljon, ja aloin soveltaa Mantan miesteoriaa muihin perheenisiin. Mantahan siis on sitä mieltä, että en merkitse Oberonille mitään, hänen katseensa eivät merkitse Yhtään Mitään, koska se on vain kotielämän piristettä, on kiva flirttailla jotta Titanian kanssa olisi sitten mukavampaa (vaikka kenenkään mielestä niillä ei ole kotona mukavaa, ei Mantankaan mielestä), ja toimin miehelle egobuustina. Manta sanoo myös, että kaikki miehet tekevät tuota, flirttailevat muiden kanssa saadakseen virkistettä kotiin, ei sitä pidä ylitulkita ja mennä ihan fiiliksiin kolmesta vilkaisusta.

Ymmärrän sen, että ihmiset katsovat satunnaisista ohikulkijoista joitakuita pidempään, ehkä hymyilevätkin tai harrastavat työpaikalla vitsailevaa flirttailua ilman tunnekuohuja, mutta eivät kai kaikki miehet sentään yhden ja saman naisen kanssa yli vuotta flirttaile, jos ja kun jossain välissä on ollut intohimoinen suutelokin? Minusta olisi kamalan surullista, jos kaikki miehet olisivat tuollaisia! Minulla on kuitenkin ystäviä, joilla on hyvät pitkät parisuhteet ja kiltit miehet kotona - en osaa edes kuvitella, että kaikilla niillä miehillä olisi jotain Kohteita jossain, tai että ne edes satunnaisten kanssa säännöllisesti flirttailisivat (omasta kiltistä isästäni puhumattakaan). Myös Artemis on sitä mieltä, että miehet vain tekevät tuollaista, ja naiset aina käsittää kaiken väärin... Onko meillä yksinhuoltajilla omien karujen kokemusten perusteella liian kyyninen kuva rakkaudesta ja miehistä? Vai ovatko Manta ja Artemis vain realisteja?

Titanialla on yksi raaja rikkoutunut. Oberon odotteli häntä tänään ovelle mentäessä ja ovella. (Yleensä he menevät täysin erikseen sisään.) Mitään he eivät puhuneet keskenään, ja Oberon katsoi minua kolme kertaa, vielä pitäessään ovea auki Titanialle, joka siis oli metrin päässä miehestään. Olen imarreltu. Ja nyt olen tarjonnut hänelle taas virkisteen, jotta heillä olisi kotona ihanaa... Voi minua! Mutta onneksi pian emme tule näkemään noin pariin kuukauteen, kun ensin minä ja Maud olemme poissa, sitten Oberon perheineen on poissa, ja sitten onkin jo syksy.

Mietin pimeässä myös semmoista, kun monet ovat minulle kommentoineet romantiikkahaaveisiini näin: "Sinullahan on ihana lapsi hoidettavana, keskity siihen!/Sinulle on hei tulossa uusi lapsi, mikään ei ole sen ihanampaa, miehiä tulee ja menee mutta lapset pysyy, romantiikka on ihan toissijaista uuden elämän rinnalla!", että olisiko hyvä kääntää tämä toisinpäin, sanoa lapsettomuudesta kärsivälle ja vauvaa haluavalle että sulla on hei niin ihana mies, nauttikaa toisistanne, keskity parisuhteeseen, miksei hyvä mies riitä sulle! Ei todellakaan olisi (vaikka moni pässi näin varmaan sanookin). Miten ihmeessä joku äijänköriläs voisi korvata tarpeen hoivata vauvaa ja leikkiä oman lapsen kanssa??? Miten ihmeessä lapsi voisi korvata parisuhteen, kahden aikuisen välisen kontaktin, seksin, yhdessätekemisen ym.? Nehän ovat kaksi ihan eri asiaa!

Myönnän että yritän kovasti keskittyä siihen, että lapset ovat tärkeintä, yritän ajatella että sitten kun minulla on kaksi lasta, en enää koskaan tunne oloani yksinäiseksi, ja että lapset todellakin pysyvät mutta miehistä ei ole takeita, mutta kun tajusin tämän että asian voi kääntää (lapseton iloitkoon miehestään), tuo "lohduttaminen" ei tunnukaan enää niin oikealta, pätevältä. Ja minä jos kuka olen todellakin 3 vuotta keskittynyt vain lapseen ja sen hoitamiseen! Onko tarkoitus muka takertua lapseen kunnes se muuttaa kotoa pois ja sitten vasta miettiä seurustelua? Ja jos romantiikka ei olisi tärkeää, miksi eivät kaikki naiset sitten heti jätä miehiään kun lapset on tehty? Miksi kailotetaan pitkien suhteiden ihanteellisuutta ja ollaan vaikka hampaat irvessä yhdessä "kun on se asuntolaina, ja ne lapset..." Miksi edes vaivautua menemään naimisiin, jos lapsista vain saa ilon?

Ja miksei Oberon voi lopettaa käytöstään jos ei aio mitään? Miksi miehet ovat vaikeita...?

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Rasti ruutuun taas yhden unelman kohdalla

Ihana kesä! Vihdoinkin on auringonpaistetta, hellettä, rantailmoja, lämpimähköä merivettä ja ennen kaikkea kivaa tekemistä. Maud ressukka on iltaisin niin uupunut, että menee todella aikaisin nukkumaan. Minun tehtäväkseni jää ulkoilupäivien aiheuttaman kodin kaaoksen siistiminen ja nettisurffailu sekä kirjan lukeminen. Jätin "Shantaramin" kesken, se oli pitkääpiimää, nyt olen loppusuoralla "Rakkauden aikakirjassa". Vähän new age -höttöä ja yltiöromantiikkaa, mutta ehkä kesällä pitääkin lukea tuollaisia kirjoja.

Jani Kaaron kolumni inspiroi minua. Olen sellainen laiskasti luova ihminen eli odottelen kuukausi- ja vuosikaupalla jotain ihmeen inspiraarioita maalaamiseen, mutta eihän niitä ikinä tule, joten en sitten surukseni ikinä maalaakaan. Niisk. Oikeasti pitäisi vain tarttua toimeen! Mutta ehkä täydellisyydentavoittelu estää - kun maalauksesta ei kuitenkaan tule tarpeeksi hyvä, miksi haaskata värejä ja paperia ollenkaan. Ja niinpä ei voi ikinä kehittyäkään täydellisen hyväksi kun ei treenaa!

Rakkautta käsittelevä osiokin upposi minuun, varsinkin tämä kohta:

"Onko järkeä, että ihmiset valitsevat mieluummin yksinäisyyden, koska kukaan ei kolahda? Vuodet vierivät, ja he tapaavat monta "ihan ookoota", "ihan jeessiä" ja "next best thingiä", mutta kun ei tule sitä tunnetta, joka ravistelee järjettömäksi, he huomaavat jokaisena jouluna olevansa yksin. Isovanhemmillamme ei ollut tällaisia odotuksia, mutta jollakin kumman ilveellä he onnistuivat muodostamaan pysyviä suhteita, joissa oli hyvä kasvattaa lapsia. Onko mahdotonta ajatella, että rakkaus voisi kasvaa kiintymyksen kautta vähitellen pienistä, yhteisistä asioista? Sellaisista, että puhellaan, käydään iltalenkeillä, laitetaan ruokaa ja välitetään toisen asioista ja pidetään toisesta huolta."

Olen koko ikäni odottanut sitä Suurta Tunnetta jonkun kanssa, mutta eipä ole näkynyt. Ehkä siksi, että sellaista ei ole kellään. (Ja tunnen tarpeeksi monta ihmistä jotka sanovat että ovat mieluummin yksin jos eivät saa sitä "Suurta Rakkautta" - ja niin ne sitten ovat yksin.) Ihmiset valitsevat kumppanit lähinnä pienen tykästymisen perusteella ja ennen kaikkea siksi, että se joku olisi hyvä äiti tai hyvä isä tuleville lapsille, taloudellinen tuki ja turva, kumppani myös vanhoilla päivillä jne. Toisaalta, en ole kyllä saanut sitäkään, että jonkun kanssa vain käytäisiin iltakävelyllä tai laitettaisiin ruokaa. Voi nyyh. Mielestäni monella on perheidylli, mutta kun sanon tämän idyllissä elävälle, ihmiset puuskahtavat ettei kellään ole mitään idylliä. Ehkä minut käsitetään väärin, minusta idylli on nimenomaan yhteistä arkea, sen jakamista ja yhdessä tekemistä. Sitä minulla ei ollut Hamletin kanssa. Eikä ollut sitä tunnehuumaakaan. Liian korkeiden odotusten takia olen aina yksin, mutta osin olen yksin myös siksi, etten koskaan oikein tapaa miehiä missään (ainakaan vapaita tai edes suht samanikäisiä), ja että minusta ei vain kiinnostuta. Joten ehkä se seuraava "ihan ookoo" voisikin olla se hyvä puoliso, jos tämä ihminen siihen suostuu? Muutoin olen minäkin vanhana joulut yksin.

Ja jotta en turhaan jäisi odottelemaan niitä inspiraation hetkiä, minun pitäisi kai oikeasti muotoilla itselleni syksylle jonkinlainen toimintasuunnitelma maalaamiseen ja kirjoittamiseen, kun kerran Maud on tarhassa ja minulla on aikaa. Tosin aikaa on vain neljä kuukautta, koska miltei tasan puolen vuoden kuluttua nimittäin toteutuu taas yksi unelma (kaikki alkavatkin olla jo kasassa, vain se Suuri Rakkaus puuttuu, hahhahaaa!!): Maud saa sisaruksen! <3

Tajusin, että koska romantiikkaa ei ole näköpiirissä (paitsi Oberonin vilkuilut ja sehän ei oikein nyt riitä, koska vaadin paljon), uuden puolison löytäminen vie yleensä vuosia jopa normitilanteessakin olevalta (eli vapaalta sinkulta joka harrastaa ja käy töissä ym.), niin minulla alkaa olla kiire, jos haluan lisää lapsia, koska sitten taas kestää muutama vuosi, jotta saa miehen suostuteltua lapsiin, joten tässä vaiheessa olisin jo niin vanha että odottelisin korkeintaan lapsenlapsia! Ok, en olettanut että vauvaa sittenkään tulee, ja tilannehan on Hamletin kanssa aika auki (ainakin minun mielestäni) edelleen, mutta niinpä se positiivinen testi sitten yllätti! Juuri kun olin suunnitellut kesän täyteen matkoja ja syksylle taidetta, hih! Mutta hyvä näin. Järkevää, että lapsilla on sama isä, ja tuleehan siitä sitten samanlainen sydäntenmurskaajasöpöläinen kuin Maudistakin. <3

Seuraan joskus tällaista ufoa blogia kuin "Olemme-Kaiken-Sisällä" ja vaikken useinkaan tajua kirjoitusten sisällöstä paljoakaan, nyt viimeisimmän kirjoituksen kuva oli niin osuva, että linkitän sen tähän. En välitä mopseista juurikaan, mutta ovathan nuo neljä palleroa maailman suloisimmat!

P.S. Pitäisiköhän minun keksiä muuten jokin unelma-kategoria, koska yhtäkkiä vaan kaikkea tapahtuu..?



lauantai 8. kesäkuuta 2013

Käsittämättömiä onnenkantamoisia ja ammuntaa

Kyllä voi yhdestä puhelusta ihminen tulla ONNELLISEKSI! En tainnut kai täällä surrakaan Maudin päiväkotipäätöstä; hän ei päässyt ensisijaiseen toiveeseen jonne taas Pontus pääsi, vaikka nimenomaan toivoimme lapsille samaa ryhmää. Maud olisi joutunut isompaan tarhaan, josta emme ole kuulleet pelkästään hyvää. Olimme siellä infossa, saimme paperit ja blabla, mutta iltapäivällä soi puhelin ja kas, yhtäkkiä olikin yksi peruutuspaikka kaikkein suosituimmasta päiväkodista eli ykköstoiveestamme ja vieläpä samasta ryhmästä kuin Pontuksella! HAALLELUUJA, HAALLELUUJA!!!

Olin lentää kattoon. Pitelin sohvasta kiinni ja huusin falsetissa puhelimeen että ihanko oikeasti, mahtavaa, miten mieletön tuuri....! Kaksi päivää leijuin niin että unohdin jopa syödä. Tuohon tarhaan on erittäin vaikea päästä, koska se on pieni ja suosittu, ja niinpä me vain pääsimme sinne viime minuuteilla. Olen maailman onnellisin ihminen! Samassa ryhmässä ovat vielä Desdemonan ja Oberonin (!!!) pojat sekä yksi tyttö muskarista, joten nyt on Maudilla kavereita ja tuttuja paljon enemmän kuin isossa karussa tarhassa olisi ollut. Miten näin hyvin voi edes käydä?

Kaiken kukkuraksi sain asumistukipäätöksen todella nopeasti. Rahat olivat juuri loppumassa, kun takautuva asumistuki tupsahti tilille, ja joka tapauksessa uusi asumistuki kotihoidontuen päätyttyä on niin ruhtinaallinen, että olen taas vauras! Ja hei, en ole vielä ehtinyt edes hakea kirjastosta juuri saapunutta varausta "Olet syntynyt rikkaana". Mitä sitten tapahtuukaan, kun olen sen kirjan lukenut?

Kolmaskin onnenkantamoinen tuli: minulle haetaan taas vuodeksi kuntoutustukea! Viimeiset pätkäthän olivat vain puolta vuotta. Varmaan oireilu vaikutti sekä se, että kerrankin minulla oli suunnitelmia. Monia tämän kesän matkoja tietysti epäiltiin hypomanian aikaansaamiksi ylivirityksiksi, mutta vastasin vain että sain pienen perinnön ja ajattelin elää, hehe. Lisäksi Maudin aloitettua tarhassa paneudun taideprojekteihin ("se on terapeuttista"), joten en vain haahuile.

Oberonkin flirttailee edelleen kanssani, vaikka olen yrittänyt olla erittäin viileä, etäinen ja neutraali, en ole edes hymyillyt hänelle. Hänpä vain katsoo vielä perään ja kerran silmäili päästä varpaisiin kun olin punaisessa mekossa... Äimistyin vähän, että pitääkö minun nyt ruveta torjumaan häntä (edelleen kuvittelin, että hän minut torjuttuaan olisi lopettanut tuon tuijottelun), mutta sitten vähän lipsahti ja ammuin häntä vesipyssyllä. Noh, tilanne lienee siis taas sama kuin viime kesänä.... Paitsi että olen tunnetasolla enemmän irti.

Kuulin yhdeltä tutulta aika ikäviä juttuja Titaniasta, tai siis lähinnä hänen käytöksestään miestään ja lapsiaan kohtaan (rumia sanoja, halveksuntaa ym.), ja kuulemma tuo perhe-elämä on kaukana idyllistä, molemmat vaikuttavat tämän naisen mukaan onnettomilta ja hemmetin etäisiltä ja erillisiltä, ja moni on ihmetellyt, miksi Titania ja Oberon ovat vielä yhdessä. Mutta Titania on kai jyrännyt koko perheen, ja miehillä on tapana juuttua ankeisiinkin suhteisiin. Eli vaikka siellä olisi kotona koleaa, Oberon ei siitä irtaannu. Ehkä sillä ei ole enää niin väliäkään. En halua mitään perässä vedettävää ukkoa. Seikkailun tietysti ottaisin vastaan vaikka heti! Mutta ei se miesparka uskalla.... En minäkään uskaltaisi jos olisin Titanian siippa!

Olemme ruskeita kuin pavut, koska olemme oleskelleet niin paljon ulkosalla. Koti pääsee kesäisin aina sekaiseksi ja sotkuiseksi, kun ei täällä paljon olla, ja hiekkaa tulee ovista ja ikkunoista, mutta tänään siivosin ja nyt kaikki on kunnossa. Mukavaa.